The Project Gutenberg EBook of Pojat asialla, by Maiju Lassila

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Pojat asialla

Author: Maiju Lassila

Release Date: November 29, 2004 [EBook #14207]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK POJAT ASIALLA ***




Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders






POJAT ASIALLA

Kirj.

Maiju Lassila


1911.




I


Äiti oli jo selittänyt hänelle asian perinpohjin, antanut
kaksikymmenviisipennisen ja neuvonut miten on puhuttava kauppiaalle. Nyt
toisti hän vielä neuvonsa: Antaen pienen läkkituopin neuvoi hän:

--Sano kauppiaalle, jotta: Äiti käski ostaa tähän viidellä pennillä
siirappia, jotta saa keittää soppaa... Muistatko sinä nyt?

--Muistan, tokasi kahdeksanvuotias rehvakka poika. Äiti pani jo
soppakattilan tulelle ja lisäsi:

--Eläkä viivy kauvan ... ja eläkä poikkea tieltä minnekään, jotta se
Immosen vihainen härkä ei puske... Kule suoraa tietä eläkä kierrä sieltä
Immosen karjahakoja myöten!

--Ei toki! lupasi Otto aivan ylvästelevällä äänellä ja aikoikin jo
lähteä. Mutta silloin tuntui taas hiukan koskevan oikean jalan
kantapäähän, jonka hän oli eilen polkenut lasinsiruseen. Hän muisti nyt
tuon pikku haavan, nosti kantapäänsä koholle ja tarkasti kipeän paikan.

Ja silloin hänen päähänsä pisti taas liikata sitä. Melkein yhdellä
jalalla nilkuttaen hän avitteli itsensä penkin luo, liikkasi niin että
oikean jalan varvas tuskin koski lattiaan, istahti ja puristeli tuota
mitätöntä naarmua, saadakseen siitä tipankaan verta.

Mutta ei se tahtonut onnistua. Vihdoin heittikin hän koko puuhan,
otti pienen läkkituopin, johon piti siirappia ostaa, ja lähti. Oven
luona, mennessään, hän vielä peräsi asiaansa, katsellen
kaksikymmenviisipennistä:

--Äiti! Viidellä pennilläkö minä sitte ostan siirappia?

--Viidellä!

--Entäs mitäs minä niillä loppurahoilla teen? tokasi poikarehvana vielä.

--No tuo ne takaisin! tuskastui jo äiti, sysäsi Ottoa niskasta ja
sanoi:--Ja ala nyt jo mennä siitä... Eläkä viivy kauvan ... eläkä mene
sillä Immosen härällä pusketuttamaan itseäsi.

--Puskeeko se? tiedusti Otto vielä eteisestä käsin. Äiti hoputti
rauhotellen:

--Eikä puske, kun et itse mene pusketuttamaan! Ja kovemmalla,
käskevämmällä äänellä hän lopuksi jo miltei äkäili:

--Ja ala nyt siunata siinä itseäsi ja mennä ja kule tiellä siivolla niin
kuin muutkin hyvät lapset kulkevat... Eläkä läikytä siirappia tielle!

--E-en! ylvästeli Otto ja lähti. Juoksujalkaa porhalsi hän alas
rappusista. Ensin hän aikoi mennä portin kautta, mutta sitte päättikin
koettaa, pääsisikö hän porraslautaa myöten ensin vauhtia juosten
hyppäämään aidan yli. Se ei onnistunut, vaikka hän koetti kahdesti.
Siksipä hän avasikin portin, meni siitä, sulki portin ja lähti iloisesti
astelemaan, viskoen pikkuista läkkituoppiaan kuten palloa. Joskus hän
hypähtikin, tuoppia kiinni ottaessansa.

Mutta hänen lähdettyänsä ryhtyi äiti, Eevastiina, puuhailemaan aamiaista
miehellensä: Ensin hän tarkasti päivän kulusta, joko aamiaisaika pian
tulee: Sitä tarkatessansa hän kumartui hieman pikku akkunan edessä,
katsoi niin tarkasti, että veti silmiä suuriksi avatessansa otsanahkansa
kureille, sai selvän ajan kulusta ja hääräili nyt keittopuuhissansa.
Aamusella oli hänen miehensä, Antti Juhana, ollut työhön lähtiessänsä
huonolla tuulella: oli pahastunut kahvin liiallisesta menosta. Kahvit
olivat lopussa. Hänen piti ottaa puheeksi niiden osto, ja nyt hän oli
päättänyt lauhduttaa sitä varten miehensä luonnon keittämällä
aamiaiseksi makeaa siirappisoppaa. Itseksensä hän arveli hartaasti
huokaillen:

--Ei tuosta joutavasta riidasta mitään herukaan... Ja on tuota jo
ollutkin toinenkin kerta!

Sitä ajatellessansa heittäytyi hän hurskaaksi, ikään kuin siten
painostaaksensa, että ei riitojen syy ollut hänessä. Hän huokaili:

--On ... on tuota ollut sitä hyvää...! Kunpa luoja parantaisi meidät
itse kunkin...! Kunpa parantaisi ... kunpa parantaisi... Ja kunpa
valaisisi meitä sanallansa!

Hänen mielensä ikään kuin yleni. Hän alkoi työnsä ohessa veisata
kiekutella jumalista virttä.

       *       *       *       *       *

Mutta iloisena vaelsi Otto aidan yli päästyänsä tietä pitkin, ja
häiriöittä pääsi hän oman pellon ohi maantielle. Mutta siinä hän huomasi
pikku sammakon, joka hengitti leukojansa liikutellen. Hän pysähtyi ja
huudahti itseksensä kuin löydöstänsä iloiten:

--Voi ... sammakko!

Ja hän alkoi sitä tarkastella: Ensin kosketti hän sitä varovasti
varpaallansa. Sammakko alkoi hyppiä. Ottoa se huvitti ja hän nykäsi
uudestaan. Vihdoin otti hän pikku tikun, kyykistyi ja kotvasen siinä
esteltyänsä tikulla sammakon poispääsyä, käänsi hän sen selällensä. Sen
valkea mahanalus ja raajojen omituiset, rimpuilevat liikkeet huvittivat
häntä.

Hyvän aikaa oli hän niin puuhaillut, kun paikalle saapui yhdeksänvuotias
naapurimökin poika Esa, sankaniekka isohko läkkikannu kädessä pysähtyi
ja tarkasteli tovin aikaa Oton puuhia äänettömänä. Viimein lausui Otto:

--Katsohan, Esa, kun se rimpuilee!

Ja silloin kyyristyi Esakin, otti tikun ja ryhtyi yhteen puuhaan. Otto
innostui:

--Katsohan kun se noilla jaloillaan rimpuilee... Voi, voi!

--Käännetäänpäs mahalleen! ehdotti Esa.

--No, suostui toinen. Sammakko käännettiin ja Esa myönsi:

--Ei se mahallaan ole niin lysti!

Viimein jättivät he pikku eläimen rauhaan. Otto suinasi taas
kantapäänsä, mutta ei voinut sitä tehdessäänkään vapautua asiasta, johon
oli syventynyt. Jalka kohona hän kehui:

--Mutta jos olisi hyvin iso sammakko, niin se tohtisi tulla vaikka
ihmisen päälle.

--O-hoh...! Ei tohtisi, väitti Esa, mutta toinen tenäsi:

--Jos olisi meidän Mustinkaan kokoinen, niin tohtisi se tulla.

--Eipään... Jos oikein suuren seipään ottaisi, niin ei tohtisi, ylvästyi
Esa. Mutta toinenkin, muistaen äitinsä puheet Immosen härästä, väitti:

--Mutta jos olisi Immosen vihaisen härän kokoinen, niin silloin se jo
tohtisi!

--Vaikka olisi miten iso, kasvoi Esan ylpeys. Hän heilautti
läkkikannuansa, jonka sisässä kalisi pieni läkkituoppi, ja kehasi:

--Vaikka olisi Immosen härän kokoinen, niin minä kun tuolla kannulla
noin oikein vetäisin päähän, niin ei tohtisi tulla vaikka mikä!

Mutta miten ollakaan, keskustelu olikin johtanut Oton mietteet Immosen
härkään. Oitis kysyi hän:

--Oletko sinä nähnyt Immosen härän?

--Olen... Etkös sinä ole nähnyt?

--En... Onko se hyvin iso?

--On... Se on niin iso, jotta se oikein pelottaa, kehui Esa. Otto sai jo
aavistuksen härän koosta ja innostui kysymään:

--Möyryääkö se kovasti?

--Möyryää!

--Hyvinkö kovasti?

--Hyvin, heilautti taas Esa purkkiansa ja toinen tiedusti:

--Mitenkä se möyryää?

--Näin.

Ja Esa laskeutui nelinkontin ryömimään ja möyrysi, matkien härän
mylvimistä. Oton mielikuvituksessa suureni härkä yhä ja hän huudahti
suuremmoisesti innostuneena:

--Voi ... voi!

--Am-muu! lopetti Esa näytöksensä, nousi ylös ja otti hinkkinsä. Silloin
Otto ehdotti:

--Mennäänpäs katsomaan sitä Immosen härkää, kun se möyryää.

--No mennään, oli toinen kernas ja juoksujalkaa lähtivät pojat painamaan
Immosen ahoa kohti.

       *       *       *       *       *

He juoksivat alamäkeä ja olivat juosseet jyrkimpään paikkaan, kun Esa
lankesi ja meni aika matkan juoksuvauhdin johdosta pitkin mäkeä
mahallansa. Oitis hän hyppäsi toki pystyyn ja alkoi jatkaa menoa, kuin
ei mitään olisi tapahtunut. Mutta kaatuessa kolahti taas läkkikannuun
pistetty pieni läkkituoppi ja nyt huudahti Otto:

--Siellä kannussa kalisee...! Mikä siellä on?

--Se on läkkituoppi, ylpeili Esa, selitellen:--Äiti käski viedä tämän
kannun teille ja sitte antoi läkkituopin ja käski siihen pyytää
äidiltäsi siirappia, jotta saa keittää imelää soppaa! Tämä on teidän
kannu.

Mutta Oton ajatuksissa kuvasteli taas Immosen härän kuva. Innostuneena
hän tiedusteli kannusta puhuessaan:

--Sillä kannullako sinä sitte lyöt, jos Immosen härkä tulee päälle?

--Tällä... Ja niin että koko kannunkin pitäisi särkyä, uljastui Esa.
Ottokin siitä jo innostui ja kerskasi:

--Ja minä kun sitte vielä apuna, niin ... voi, voi!

       *       *       *       *       *

Niin jatkui keskustelu pitkin matkaa ja keskustelijoiden rohkeus yltyi
ja mielikuvitus laajeni. Mutta nyt tulivat he siihen paikkaan, missä tie
koskettaa järven rantaa. Siinä oli Antti Auvisen äsken tervattu vene
teloillansa kuivumassa ja vierellä oli tervatölkki puolillansa tervaa.
Eivät he malttaneet olla rantaan poikkeamatta. Ensin valitsivat pikku
kiviä vedestä, mutta sitten huomasi Otto tervatölkin ja johtui siitä
puhumaan:

--Tämän näköistä se on siirappikin... Oletko sinä Esa syönyt siirappia?

--Olen.

--Onkos se sinustakin makeaa?

--On.

--Hyvinkö makeaa? penäsi vielä toinen ja saatuansa kehuvan myönnytyksen
yltyi hän:

--Kun olisi noin iso purkki siirappia kun tuota tervaa, niin sitte me
söisimme niin jotta ihan maha kasvaisi...! jotta ei housujakaan saisi
kiinni.

Keskustelun kuluessa he innostuivat siirapin paljoudesta ja Esa jo
kerskasi:

--Ja jos olisi vielä enemmän siirappia ... jos olisi vaikka miten
paljon, niin sitte ei vettä tarvitsisi ensinkään olla... Eihän
tarvitsisi?

--Ei... Immosen härkäkin saisi juoda vain siirappia... Ja sitte se
möyryäisi vielä kovemmin!

--Voi, voi...! 'Am-muu', se silloin möyryäisi, suurenteli Otto. Esa oli
tarkastellut venettä ja tuli arvelleeksi:

--Voi miten iso vene!

--Saisimmekohan me sen järveen, jos oikein työntäisimme, ylpeili veneen
koosta Ottokin. Toinen kehui:

--Saisimme... Ja vaikka olisi vielä isompi, niin saisimme.

--Koetetaanpas!

--No! oli toinen valmis ja nyt alkoi koetus.

Ja miten olikaan, vene jonka telapuut olivat tervasta liukkaat
livahtikin veteen kuin itsestänsä. Voitosta riemastuneena huudahti Otto:

--Menipäs se!

--Meni! heilautti Esa taas purkkiansa. Pojat pesivät kätensä tervasta ja
Otto ehdotti:

--No nyt lähdetään sitä Immosen härkää katsomaan.

--No, myöntyi toveri, ja he lähtivät unohtaen veneen vesiajolle.




II


He olivat ehtineet jo Immosen lehmihaan veräjälle ja Esa sanoi:

--Tässä se Immosen härkä on.

Rinnatusten istahtivat he veräjän selälle ikään kuin valmistuaksensa.
Otto suinaili taas kantapäitänsä, mutta Esa heilutella riuskutteli
jalkojansa huoletonna aitaa vasten ja kehasi lopulta:

--Tämä on niin iso haka kuin koko maailma.

--Onko niin iso kuin pappilan haka? tarttui toinen sylkäisten
kantapäähänsä ja voidellen sillä syljellä haavan.--Onko? toisti hän
vielä. Toinen intoili:

--On toki... Isompikin vielä on... On niin iso kuin pappilan ja
vallesmannin haka yhteensä ... ja vielä isompikin... On niin iso kuin
koko tämä kylä.

Ja kauan aikaa saivatkin he nyt istua aidalla suurennellen haan kokoa.
Esa yltyi:

--Ei ole mikään niin iso kuin tämä haka.

--Onpas.

--No mikä? tiedusti Esa. Otto haki vastausta ja tokasi vihdoin:

--On Immosen härkä... Ja vielä suurempikin tätä hakaa on se härkä... Vai
eikö ole?

Ja miten ollakaan taas, niin Esa myöntyi vähä vähältä ja jonkun ajan
kuluttua ylpeilivät he taas härän suuruudella kilpaa. Esa kehui:

--Sillä on häntäkin niin pitkä, jotta sen pää ylettyy alapuolelle
takajalkojen polvia... Ihan maahan asti ulottuu.

--Sillä se kun huiskauttaisi kerran, niin vaikka tuo puu menisi poikki!
tarttui se innostus toveriin, niin että tämä löi palikalla puuta. He
puhuivat nyt sarvista, niskasta ja turvasta ja viimein siitä johtui Otto
kehumaan:

--Kun se tapettaisi ja siitä turvasta tehtäisi sylttyä, niin meillä
olisi syömistä! Olisihan?

--Olisi... Mutta eipä sitä tapetakaan, puuttui Esa nyt asiaan viisaana
ja toinen kysäsi:

--Mitenkäs siitä saadaan lihaa?

--Se vain kuolee itse, ja sitte nyletään ja suolataan lihat, selitti Esa
hyvillään omasta viisaudestaan. Toinen oudosteli:

--Entäs nahka?

--Nahka viedään karvarille ja se ottaa siitä karvat pois ja sitte
tehdään kenkiä, heilutteli Esa viisaana purkkiansa ja nyt jo myönsi
Otto, kehasten:

--Silloin se ei enää puske ... ei vaikka menisi ihan nenän eteen... Ja
vaikka vielä kepillä härnäisi, niin ei vaan puskisi enää.

Samaa mieltä oli Ottokin, ja niissä keskusteluissa saapuivat he lähelle
Auvisen entisen naurismaan ahoa. Siinä pysähtyi nyt Esa ja sanoi
varovasti:

--Jospa se on tuossa aholla!

Vaistomaisesti alkoi Otto kaivella sormellansa nenäänsä. Ajatus että
härkä olisi jo niin likellä, vei luonnon häneltä. Hän ehdotti hiljaa,
pelokkaana:

--Mene sinä edellä!

Esa vaikeni. Kotvasen odotettuansa uskalsi taas Otto sanoa:

--Mene ryömimällä, niin sitte se ei kuule!

--Kuuleepas.

--Eipäs, aleni Oton ääni vieläkin.

Mutta vihdoin rohkaistuivat he. Varovasti ryömien he lähestyivät ahoa,
Esa etummaisena.

--Näkyykö sitä? kuiskasi jo Otto.

--Ei.

--Ryömi sitte vielä! rohkaistui siitä toveri. Ja miten suuri oli heidän
ilonsa, kun he ahon reunaan päästyänsä huomasivat, että pelättyä härkää
ei siellä ollutkaan! Ottokin uskalsi nyt kohota polvillensa. Esa sai
rohkeutensa takaisin, löi kepillään ahoa ja ärjäsi muka härälle:

--Tuleppas!

       *       *       *       *       *

Kuten lukija itsekin tietää, on sanottu aho kalteva ja sen rinteen
päällä on joukko suurehkoja kiviä. Pojat levähtivät siinä, istuen
kivellä pohtien missä härkä on. He rohkaistuivat uudelleen ja Otto jo
uhkasi:

--Kun tuosta oikein suuren kiven vierittäisi ja se paukahtaisi härälle
otsaan tuolla alhaalla, niin pään siltä pitäisi haleta, vaikka olisi
miten luja!

--No vieritetäänpäs! riemastui siitä toinen ja ryhtyivät toimeen.
Vaivoin saivat he kiven irti. Se ei ollut aivan pyöreä, eikä siis alussa
ottanut nopeasti pyöriäksensä, vaan täytyi poikien sitä autella. Niin
joutuivat he kiven matkaan ja sitä mukaa kun sen vauhti koveni, yltyi
heidän riemunsa. Viimein eivät he tarvinneet muuta kuin juosta jälestä
ja kaiken lopuksi lähti kivi semmoista vauhtia, että heillä oli työ
perästä keretessä. Innoissansa, täyteen juoksuun painuen uhkasi Esa:

--Nyt ... vaikka haletkoon!

--No nyt ... vaikka haletkoon! huudahti Ottokin ja täyttä voimaa
painoivat he rinnettä myöten kiven perästä. Viimein syöksyi kivi
lehtoon, että puut ruskivat, ja molemmat pojat lankesivat aidan pohjaan
ja lensivät mahallensa sammalikkoon.

Ja ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, olivat pojat oitis taas
jalkeilla. Tapaus oli heidät rohkaissut ja entistä uskaliaampina he
lähtivät etsimään pelättyä härkää, samosivat läpi metsän ja tulivat
lähelle Immosen entistä kaura-ahoa. Siinä pysähtyi Esa ja sanoi:

--Nyt se on.

--Mistä sinä tiedät? hiljeni taas Oton ääni. Toinen selitti:

--Kun lehmän kellot kuuluvat.

Ja sitten taas vaiettiin. Otto jo pyysi hiljaa:

--Mene sinä yksinäsi!

Mutta Esa vaikeni ja heilutteli vain kannuansa. Neuvotonna käytti Otto
viekkautta: hän huomautti hiljaa:

--Turusen pojupas jos olisi, niin se ei pelkäisi!

Mutta ei Esa näyttänyt olevan halukas voittamaan Pojua ja lähtemään
yksin, vaan käytti vuorostaan viisautta, sanoen:

--Ja jos olisi Sikasen Teppo, niin se ei pelkäisi, vaan tulisi vain
vaikka olisi vielä toinen härkä.

       *       *       *       *       *

Mutta vihdoin he rohkaistuivat: Varovasti, puiden takana piilotellen he
hiiviksivät yhä lähemmäksi petoa. Ahon laidassa oli Immosen vanha, tyhjä
lato ja Otto ehdotti:

--Kierretään tuolta toiselta kautta ja mennään latoon ja ärjäistään
sieltä!

Niin he tekivätkin. Suuren kierroksen tehtyään pääsivät he Immosen
matalan ladon luo. Ja siinä alkoi uusi neuvottelu.

Esa arveli:

--Jospa se tulee sinne latoon, niin sitte ei ole minne pääsee pakoon.

Jouduttiin neuvottomaksi. Tie tuntui nousseen pystyyn, ja heidän piti
saada ärjäistä härällä. Mutta vihdoin hoksasi Esa:

--Nyt minä tiedän: noustaan salvainta myöten ladon katolle ja sieltä
ärjäistään niin jotta se kuuluu!

Vastaan sanomatta seurasi toinen neuvoa. Varovasti hiipivät he ladon luo
ja kiipesivät katolle. Sinne näkyi härkä ja siellä sai kumminkin
rohkeutensa kaksinkertaisena takaisin. Riemastuneena ärjäsivät he
vihollisellensa ja kun se ei näyttänyt olevan sitä kuulevinansakaan,
ylvästyi Esa:

--Kivitetään sitä!

Toinen oli siihen valmis. Ladon olkikaton paineeksi olikin koottu koko
joukko kiviä. Niiden joukossa oli pieniäkin, ja niinpä pojat härkää
pommittamaan.

       *       *       *       *       *

Hyvän puoli tuntia olivat he jo tehneet turhaa työtä. Ei ylettynyt kivi
härkään. Mutta nyt se tuli lähettyville ja jo osui kivi sen kylkeen.
Härkä tuhahti, katsahti, huomasi vihollisensa ja oitis lähti latoa kohti
juosta löntyyttämään. Molemmat hätkähtivät ja mahallensa katolle
heittäytyen kiirehti Otto hätäillen:

--Voi ... se tulee...! Rupea mahallesi Esa!

Vaistomaisesti totteli toinen. Härkä pysähtyi ladon eteen, alkoi mylviä
ja kuopasi tuon tuostakin nurmea, että sammal pölähteli. Yhä lujemmin
puristautuivat silloin pojat ladon kattoon ja vasta kun härkä heitti
mylvimisen, rohkeni Otto kysyä:

--Joko se meni?

Esa nosti päätänsä. Härkä söi rauhallisena ladon edessä.

--Näkyykö sitä? tiedusti Otto.

--Näkyy... Se syö tuossa! kuului vastaus ja nyt alkoi taas hiljaisuus.

Kului hetki. Aika alkoi tuntua pitkältä.

--Kun se menisi pois! virkkoi jo Esa. Hetken kuluttua huomautti Otto:

--Tai kun tulisi kuka ja ajaisi!

Mutta ei tullut ajajaa. Rauhallisina soivat lehmänkellot. Itsetietoisena
söi härkä aholla. Se oli hieman loitonnut. Nyt sille jo uskalsi taas
ärjäistäkin, mutta ei se siitä välittänyt.

Ja ajan kuluksi ryhtyivät silloin pojat puuhailemaan. Aluksi he olivat
noppasilla, ja viimein jo rupesivat taivastelemaan ympäristöä. Esa siitä
innostui:

--Voi miten paljon tänne näkyy...! Tuokin Immosen riihen katto näkyy!

--Näkyypä meidän tuvan katolle enemmänkin, tarttui siihen jo Otto ja
selitti:

--Sinne näkyy Tiilikaisen mökki ja Tynkkysen suo ... ja vaikka koko
kylä.

--Eipäs näy meidän mökkiä... Eikä sitä Puhakan kaskeakaan näy, pani nyt
toinen vastaan, mutta Otto väitti:

--Näkyypä sitte Massisen aho ja Kuivala ... ja jos olisi vielä tikapuut,
niin näkyisi tänne asti.

Hän innostui siitä ja rupesi itseänsä kehumaan, kerskaten:

--Ja yhden kerran kun minä seisoin siellä ja oikein huusin, niin se
kuului sinne toiselle puolen järven ... ja Kuivalaisen talon ... ja
vaikka minne!

--Eipäs kuulunut, väitti nyt Esa, jota tuommoinen ylemmyys harmitti.
Mutta toinen siitä vain yltyi:

--Kuuluipas... Ja jos olisin vielä kovemmin huutanut, niin se olisi
kuulunut ihan joka paikkaan...! Ja sitte kun minä hyppäsin tuvan katolta
maahan, niin minä en pelännyt ... en vaikka olisi jalka katkennut!

Semmoinen urheus jo kävi kateeksi Esalle ja hän väitti vastaan:

--Elä valehtele.

--Kysy vaikka äidiltä, vahvisti Otto, innostui ja väitti:--Sinäpä et ole
hypännyt!

Esa oli vaiti. Hän oli voitettu. Toinen yltyi; kehuakseen omia
urotöitään lisäsi hän:

--Etkä ole harakan pesääkään särkenyt...! Etkä löytänyt pienen linnun
pesää!

Oton voitto oli täydellinen. Harmistuneena mietti Esa jotakin sen
vastapainoksi ja luullen sen keksineensä kysyä tokasi hän voitonvarmalla
äänellä, viime sanaa painostaen:

--Mutta oletkos sinä nähnyt telehvoonii?

Sitä iskua ei Otto ollut odottanut. Koko nimikin oli hänelle aivan outo.
Ei hän voinut muuta kun hämillään kysyä:

--Oletkos sinä?

Nyt oli Esa voitolla. Ylväänä kerskasi hän:

--En ... mutta isä on nähnyt.

Otto vaikeni ja voiteli taas kantapäänsä syljellä. Esa jatkoi
voittoansa:

--Sinäpä et tiedä mikä telehvooni on.

--Tiedätkös sinä! sai masentunut Otto tokaistuksi. Toisen luonto paisui:

--Se on semmoinen, jolla kun puhuu, niin se kuuluu vaikka minne.

--Eipään!

--Onpaan...! Vaikka puhuisi tänne katolle asti, niin se kuuluisi, paisui
Esan viisaus. Otto oli aivan lyöty. Hän koki pitää puoliansa, väittäen:

--Eipä kuuluisi meille asti!

--Kuuluisipas...! Ja vielä etemmä kuuluisi... Ihan kuuluisi niin etää,
kun on vain rautalanka... Vaikka olisi kuin etää.

Nyt ei enää uskonut Otto, vaan sanoi:

--Elä valehtele!

Mutta se ei masentanut Esan intoa. Hän selitti:

--Jos vetäisi rautalangan tästä katolta vaikka meille, niin kuulisi
kaikki mitä täällä puhutaan... Ja tuon härän mörinän kuulisi ... ja
kaikki kuulisi, kun siihen vain puhuisi.

--Oletkos sinä puhunut? sai vielä Otto tiedustetuksi. Toinen myönsi:

--En minä... Mutta vallesmanni on puhunut, kun isä oli siellä lannan
ajossa, ja se oli vain rautalankaa myöten mennyt ihan joka paikkaan.

--Menikö sinnekin läävään, jossa isäsi loi lantaa? sotkeutui Otto.

--Meni... Ihan joka paikkaan, ja sitte oli vain vallesmanni sanonut,
jotta halloo.

--Mitäs se on se halloo? tuli jo Otto uteliaaksi. Toinen kehasi
umpimähkään:

--Se on hyvin hyvää.

--Onko niin hyvää kuin siirappi? halusi Otto tietää. Toinen vahvisti:

--On se... Ja on vielä parempaakin... Isä sanoi, jotta kun vallesmanni
vain puhui siihen lankaan, niin se sanoi vallesmannille, jotta sinulle
lähetetään kaupungista hatun vuoria.

--Sekö lanka se lähetti? oli Otto jo ymmällä.

--Se... Ei siinä ihmistä tarvitsekaan: siinä telehvoonissa tulee ilman
ihmistä mitä vain pyytää.

Esa oli nyt voittanut, Oton uteliaisuus oli herännyt. Puhelu oli
kääntynyt siihen, mitä kaikkea telefoonissa voi saada. Oli lueteltu jo
kaikki herkut, mitä he vaan tunsivat, voileivästä lähtien. Vielä toki
epäili Otto yhtä:

--Mutta siirappia ei saisi.

--Saisipa, väitti toinen. Lopulta taipui Otto sitäkin uskomaan, mutta
väitti toki:

--Mutta jos vähä saisi, niin ei ainakaan niin paljoa ... ei niin jotta
sitä olisi niin äijä kun vaan tahtoisi ... niin jotta vaikka ei muuta
joisikaan!

--Saisipas! Vaikka miten paljon saisi... Se on se rautalanka ontto
sisältä ja sitä myöten tulisi vaikka miten paljon.

Tämä toverin ilmotus tuli Otolle ratkaisevaksi. Siirapin halu sai hänet
valmiiksi vaikka mihin ja hän jo ehdotti:

--Kun mentäisi katsomaan... Onko se etäällä?

Senkin Esa tiesi. Hän ilmotti:

--Se lähtee vallesmannin seinästä ja sitten kulkee hirsitolppia myöten
pitkin tietä, niin jotta sen näkee vaikka kuka... Ja sitte vaan menee
sen tolpan juurelle ja sanoo, jotta tahtoo siirappia.

Nyt oli Otto valmis. Hän pyysi innosta hypähtäen:

--Mennään katsomaan!

Toinen oli valmis. Suunniteltiin lähtöä. Otto riemastui:

--Ja sitte otetaan siitä siirappiakin... Otetaanhan?

--Otetaan... Mutta kun tuo härkä ei jo mene!

--Ärjäistään yhtä aikaa.

--No!

--Hä-häh!

Mutta härkä ei ollut kuulevinaankaan. Poikia suututti. Keskustelu
telefoonista jatkui. Jo uhkaili Esa:

--Kun olisi telehvooni ja sillä kun ärjäsisi sille, niin pitäisi sen
lähteä!

Ottokin sai siitä intoa. Hän uskoi ja lisäsi ikään kuin näyttääksensä
härälle:

--Kun sille oikein ärjäsisi, niin voi voi kun se säikähtäisi, ja menisi
niin jotta ei eteensä näkisi!

Esa, jota härän viipyminen suututti, lisäsi kuin härälle kostaaksensa:

--Ja silloin kun se menisi niin kuin se kivi rinnettä pitkin ja lopulta
kun se menisi koivua vasten, kun ei saisi seisattumaan, niin nuo sarvet
siltä vain poikki rusahtaisivat!

Molemmat nauroivat makeasti härän vahingolle ja Otto vielä täydensi sen
häviön kuvaa, lisäämällä, härän onnettomuudesta nauttien:

--Ja silloin siitä härästä ei jäisi mitään ... ei häntääkään jäisi ...
ja lihatkin syötäisi paistina ja sylttyinä ja nahkasta tehtäisi kenkiä!

Siten lohduttelivat he itseänsä ja kostivat härälle, ja jo ehdotti Otto:

--Pelotellaanpas telehvoonilla.

--No!

Ja pojat nousivat katon harjalle, huitoivat käsillänsä huudon tahdissa
ja huusivat kuin raakkuen, yhtäaikaa:

--Teleh-voon...! Teleh-voon...! Teleh-voon!

Tällä huudolla, kuten myöhemmin näemme, tuli olemaan suuri merkitys
tämän siirapin hakumatkan vaiheissa. Pinnasen vanha mummo Sievä
Magdaleena sattui kulkemaan vähän loitompana ohi, sattui kuulemaan oudon
vaakkumisen, näki kaksi pojan näköistä olentoa yksinäisen ladon katolla
ja huudahti säikähtyneenä:

--Herra isä siunatkoon...! Pahahenki on katolla!

Kauhistuneena hän läksi juosta hynttyyttämään mökillensä. Esa huomasi
sen ja huudahti:

--Katso Otto...! Akka juoksee!

Mummon juoksu huvitti heitä. Yhä innostuneemmin vaakkuivat he:

--Teleh-voon...! Teleh-voon!

Juoksusta miltei läkähtyneenä pääsi Sievä Magdaleena mökillensä, siunasi
itsensä ja veisasi virren.

Vihdoin loittoni härkä sen verran, että pojat uskalsivat kiivetä alas
katolta. Varovasti he laskeutuivat vastapäiseltä puolelta alas ja oitis
maahan päästyänsä syöksähtivät kipakkaan juoksuun.




III


Kirkonkylään, vallesmannille, jonka telefooni oli valmistunut viime
viikolla ja oli ensimmäinen koko lähitienoilla, oli täältä Salokylästä
hyvä taival matkaa. Useissa paikoin oli myötämaata, jopa jyrkkiä
alamäkiä, ja niissä panivat pojat täydeksi juoksuksi, ehtiäkseen vain
pian perille. Eräässä ylämäessä he kävelivät rinnatusten ja Otto kehui:

--Sitte otetaan sekin kannu ihan täyteen siirappia... Ja vielä itse
juodaan mikä vain jaksetaan.

Niin saapuivat he Minkkisen torpan kohdalle. Torpan pihamaalla sattui
silloin vetelehtimään heitä hieman vanhempi, heikkolahjainen ja
huonotapainen juoksulaspoika Juntus. Nähtyänsä tulijat, juosta reuhkasi
hän oitis niiden luo ja liittyi joukkoon kolmanneksi, ja niin jatkui nyt
kulku kolmisin. Juntus aloitti keskustelun kysymällä Esalta sen
kannusta:

--Mikä sinulla on se?

--Tämäkö läkkikannu? peräsi Esa ja Juntus myönsi:

--Se.

--Tämä on Oton äidin läkkikannu, joka oli isällä lainana, selitti nyt
Esa. Juntus oli juuri käynyt viemässä Minkkisen hevosen metsään, saaden
palkaksi voileivän, ja muistellen sitä tapahtumaa kysyi hän Esalta:

--Oletkos sinä, poika, ajanut selkähevosella, niin kuin minä?

--Kenenkä hevosella sinä ajoit? tarttui siihen Otto. Juntus alkoi kehua:

--Tämän Minkkisen ruunalla. Ja voi tulimainen kun juoksi kovasti ...
mutta kun minä pidin oikein kovasti harjasta kiinni, niin enpäs pudonnut
selästä ... vaikka haarukoita vain lyötti säkä.

Puhelu takertuikin nyt ratsastukseen. Juntus osasi kehua tehneensä aivan
ihmeellisiä urotöitä ja toiset jo alkoivat häntä kadehtia. Tämä jatkoi:

--Ja yhdenkin kerran kun minä ajoin sillä Iittiläisen tammalla, niin
minä en pudonnut vaikka se nelisti lepikkoon ja joka paikkaan ja vielä
hyppi aitojenkin yli kuin lintu!

Hän otti tieltä litteän kiven, viskasi sen linkoamalla ja kehasi samalla
Otolle:

--Sinäpä et uskaltaisi sillä tavalla ajaa selkähevosta!

Otto oli taas alakynnessä.

--Etkä ole käynyt kirkon sillan alla, ylpeili Juntus lisää. Nyt jo
harmistui Otto, mutta äkkiä keksi hänkin asian ja sanoi uljaasti:

--Mutta sinäpä et ole nähnyt telehvoonia.

Juntus oli vaiti. Voitokkaana viskeli Otto läkkituoppiansa pallon
tavoin. Hölmistyneenä kysyä tokaisi vihdoin Juntus:

--Oletkos sinä nähnyt?

--En... Mutta minä menen Esan kanssa katsomaan, kun se menee
hirsitolppia myöden ja siitä saa vaikka mitä vain sanoo! ylvästeli Otto.

Ja nyt alkoi telefoonin selittely, saman tapainen kuin oli jo tapahtunut
ladon katolla. Esa kehui:

--Kun vain sanoo harallekin, jotta: 'teleh-voon!' niin se menee pakoon
vaikka olisi miten vihainen.

--Meneekö vaikka olisi sarvipää? ihmetteli hölmö Juntus, joka jo oli
oikeastaan lyöttäytynyt yhteen joukkoon.

--Menee...! Ja vaikka olisi miten likellä, niin menee! vahvisti Otto ja
nyt huudahti Juntus:

--No mennään katsomaan!

--Mennään! riehahtivat toiset, syöksyen kävelystä täyteen juoksuun.

       *       *       *       *       *

Pelon sekaisella kunnioituksella lähestyivät he vallesmannin taloa. Ja
kujasten suussa ilmotti Juntus:

--Nyt kun ei olisi vallesmanni pihalla, niin sitte ei tarvitsisi pelätä!

--Onkos se vihainen?

--On... Se kiroaa, niin jotta voi perhana! ylvästyi Juntus. Se vei
toisilta osan rohkeutta. Varovasti ja kaukaa he kiersivät talon, pitäen
sitä yhä silmällä, mutta eivät huomanneet mitään. Juntus jo huomautti:

--Eipäs sitä olekaan!

--On se, mutta sitä ei näy, puolusti Esa asiaansa, lisäten:--Isä sanoi,
jotta se on.

--Ja siitä saa siirappiakin! lisäsi Otto ylvästyen. Kierrosta jatkettiin
ja samalla pienennettiin. He osuivat kaivolle. Siinä oli täysinäinen
vesikorvo, ja kissa istui kaivon kannella rauhallisena. Juntus silloin
järkeili:

--Kun olisi viskata kissa vesikorvoon, niin pääsisiköhän se pois!

--Esapa viskasi yhden kerran, tarttui siihen Otto ja lisäsi:--Ja sitte
kun Esan isä huusi.

--Eipään, kainosteli Esa.

Otto kysyi nyt Juntukselta:--Huutaakos sinulle isä, jos teet mitä?

--Eipä minulla ole isää ollutkaan, hyvitteli Juntus.

--Entäs eikö äitiäkään ole ollut?

--Ei.

--Kukas sinulle sitte antaa leipää! ihmetteli Esa.

--Ei kukaan... Minä vain itse kerjään.

--Entäs kukas lyö, jos mitä teet ... kun ei ole äitiäkään, tutki Otto.

--Ei kukaan.

--Eikö tukistakaan?

--Ei... Tahi jos kuka yrittäisi tukistaa, niin ei uskalla, kun minä
juoksen pakoon! ylpeili Juntus. Ja aikoen kokeilla heittämällä kissan
vesikorvoon, alkoi hän sitä lähestyä, pyydellen:

--Kis ... kis ... kis ... kis!

--Na-uu! vastasi kissa ystävällisesti käyristäen selkänsä ja nostaen
häntänsä pystyyn. Mutta samassa lähestyi vallesmannin poika, Vesa,
kaivotietä myöten juosta hanttuuttaen. Jo kaukaa hän huusi juostessaan
näille hänelle aivan tuntemattomille pojille:

--Pojat hoi..! Simosen koiralla on nyt kolme pientä pentua.

Hän oli jo ehtinyt toisten luo, pysähtyi ja katseli uusia tuttujansa,
laski sitte häränpyllyn ja kysyi:

--Kuka osaa laskea neulansilmän?

--Osaa sen nyt vaikka kuka! jörähti Esa. Vesa jatkoi hieman voitettuna:

--Oletko sinä sen laskenut?

--Olen toki... Ja mäkeäkin olen laskenut hyppyristä, kehäsi Esa, ja nyt
kysyi Juntus Vesalta:

--Entäs oletkos sinä viskannut kissaa vesikorvoon?

--En... Oletkos sinä?

--En ole... Mutta tuossa olisi kissa, puolustautui Juntus.

--No! oli Vesa valmis ja oitis alkoi hän pyydellä:

--Kis ... kis ... kis ... kis!

Ja siinä paikassa paiskasi hän kissan korvoa kohti. Kissa sai toki
korvon reunasta kiinni, sähähti vihaisesti ja syöksyi yhtenä nuolena
kuivin nahoin nurmikon yli ja suoraa päätä pikku kolosta aitan sillan
alle.

       *       *       *       *       *

Näin olivat he nopeasti tutustuneet. Yhdeksi joukoksi liittyneenä
härnäsivät he jo kolosta kissaa kepillä. Mutta kun sitä ei kuulunut,
kysyi Vesa rutosti:

--Olettekos te nähnyt papan uutta venettä jo?

--Emme, vastasi Juntus hölmönä ja Esa kysyi:

--Onko se iso?

--On se, myönsi Vesa, lisäten:--Mutta se on riihessä kuivamassa, kun se
tervattiin.

--Mennään katsomaan! tokasi Juntus.

--No mennään! vilkastui Vesa ja he lähtivät. Ensi ujostelu oli hävinnyt
ja reippaasti heilutteli jo Esa kannuansa, kun he menivät joukolla
riiheen.

Mutta sinne tultua ei kukaan ryhtynytkään venettä tarkastelemaan. Esan
huomio kiintyi oitis uunin nokireikiin ja hän huudahti:

--Voi miten isot reiät!

Ja todellakin oli koko uuni juhlallinen ja suuri heidän omien riihiensä
uuniin verraten. Ja uunin suu ja tulipesäkin oli heistä aivan kuin joku
luola. Vaistomaisesti ilmoitti Otto:

--Ja miten iso uuni...! Sinne sopisi vaikka sisään.

Ja hän päättikin koettaa. Oitis hän konttasi uuniin. Ahdasta siellä oli,
mutta mahtui toki.

--Sopiiko sinne? tiedusti Juntus.

--Sopii, vahvisti Otto nokisesta uunista ja hänen sieltä palattuaan
ryömivät sinne yksitellen toisetkin. Kun teko oli tehty, iloitsi Esa
erästä kylän poikaa ajatellessansa:

--Nyt ne ovat muutkin olleet uunissa, eikä vain Sutisen Vikki yksinään!

Siitä riemastuneena heitti hän pehkuläjässä kuperkeikan, nauraa
hihahtaen riemuissaan:

--Hi-ih!

Toiset muksahtelivat oitis perästä, hihahdellen, ja niin pyllyili koko
joukko pehkuissa. Iloittiin. Jo lennähti ensimmäinen pehkutukko jonkun
niskaan: Alkoi pehkusilla olo.

Koko riihi oli täynnä iloa ja naurua ja pehkut pelmusivat kaikkialla
tupsahdellen milloin kenenkin niskaan, ja kohta oli koko pehkuläjä
hajalla ja riihen lattia ja äsken tervattu vene pehkuilla ylt'yleensä
peitetty.

       *       *       *       *       *

Mutta tämä ilo loppui äkkiä sen johdosta että vallesmannin koira, se
sama Musti, joka on lukijaakin jo housunlahkeeseen puraissut, hyökkäsi
lukkarin laihan koiran kimppuun, ja alkoi tappelu. Vesa huudahti silloin
riemuissaan:

--Voi! Koirat tappelevat!

--Mennään katsomaan! syöksähti jo Juntus ulos.

--Mennään! riehahtivat toiset ja siinä paikassa syöksyivät kaikki
juoksujalassa paikalle. Tappelu loppui kuitenkin ennen kuin he saapuivat
paikalle ja nyt oli heillä aikaa puhella. Vesa sattui tieltä löytämään
isänsä viskaaman sikarinpätkän ja kysyi Otolta:

--Joko sinä olet polttanut tupakkaa?

--En.

--Mutta minä olen, kehasi siihen hölmö Juntus, lisäten:--Ukko Pesosen
piipulla poltin minä ja Kujalan Mikko monta piipullista.

--Oliko se hyvää? tarttui siihen Esa. Juntus myönsi:

--Oli... Mutta sitten otti Pesonen piippunsa pois ja sanoi Kujalan
Mikolle, jotta mene kissan häntään, semmoinen mies.

Vesa oli sillävälin laitellut sikarinpätkää polttokuntoon. Sitä
katsellen tokasi Esa.

--Kun olisi kaikille!

--Etsitään rikkaläjästä ... jos siellä on.

--No, suostuivat toiset. Rikkaläjästä, aitan takaa, löytyikin pätkä
kullekin, ja nyt lähdettiin tyhjään latoon polttamaan.

       *       *       *       *       *

Vallesmannin heinälato oli vähän ulompana talosta. Heiniä siellä ei nyt
ollut, mutta harvan sillan alle oli talven kuluessa karissut
kaikenlaista ruhkaa: heinän rippeitä ja muuta. Pojat istahtivat piiriin
keskelle lattiaa ja ryhtyivät tupakoimaan. Vesa oli heistä siihen
tottunein, Otto ja Esa aivan ensikertalaisia. Kun hölmö Juntus vetäsi
ensimäiset savut, kehasi hän:

--Voi piru kun tästä tulee savua.

--Entäs saatko sinä lähtemään...? Ime näin, ohjaili Vesa Ottoa.

--Se menee henkeen! valitti tämä silmät punaisina ja vetisinä.

--Ime paremmin! neuvoi siihen Juntus.--Ime näin ja sitte puhalla!

--Voi, voi kun se on väkevää! ylvästeli Esa silmät henkeen menneestä
savusta tihrullansa.

Mutta vähitellen tottuivat hekin. Tupakoiminen alkoi jo luistaa niin
että Vesa voi ruveta kertomaan omia urotöitänsä. Hän alkoi:

--Kerran kun me olimme Sakun kanssa ja poltimme tupakkaa.

Siitä sukeutui pitkä juttu. Vesa kehui Sakua ylpeillen:

--Saku ei säikähtäisi mitään... Vaikka olisi mikä tulossa, niin Saku ei
pelkäisi.

--Mutta jos Immosen vihainen härkä olisi, niin pelkäisi! väitti Otto.
Vesa tenäsi:

--Ei pelkäisi. Saku kun ottaisi papan pyssyn ja sillä pamauttaisi, niin
kuolisi koko härkä!

Vesa oli voittanut. Nyreytyneenä virkkoi Otto:

--Oletkos sinä sillä pamauttanut?

--En, täytyi Vesan myöntää. Mutta oitis hoksasi hän korjata tappionsa:
Ylpeänä hän kysäsi:

--Mutta onkos teistä kuka sylkäissyt papan pyssyn piipun reikään...?
Oletko sinä Esa?

--En.

--Mutta minäpä olen sylkäissyt, uljastui siitä Vesa, nosti aivan kättään
ja kehui:--Ja pappa kun sitte rassasi sittä piippua, niin se huusi
piioille, jotta kuka paholainen se on käynyt tänne vettä valamassa.

Vesa oli nyt lopultakin sankari. Neuvottomana Esa katsoi häneen, ja
Juntus potki takapuoltansa pystyyn. Silloin terhistyi taas Otto ja kysyi
voiton varmana:

--Mutta oletkos sinä sylkäissyt telehvooniin?

--En, täytyi Vesan tokaista. Mutta oitis hän lisäsi:--Mutta pappa on
sylkäissyt.

--Elä valehtele!

--Onpas: Kerran kun se söi ja mamma sanoi papalle jotta Forsmannin setä
puhuu, niin pappa meni ja sanoi, jotta 'sylkäsen minä sinun huonoon
konjakkiisi, juo yksinäsi se tahi kutsu Ratista'.

Nyt oli päästy asiaan kiinni. Puhuttiin telefoonista. Jo kysyi Esa:

--Missä se on?

--Se lähtee kamarin seinästä ja sitte se menee hirren päitä myöten ihan
vaikka minne asti, oli selitys. Sen kuultuansa ehdotti Esa:

--Mennään katsomaan.

--No mennään, suostui koko joukko. Tuli jäi kytemään ladon sillan alle.
Lähtiessään huomautti vain Juntus:

--Voi kun täällä haisee käry ja on savua.

       *       *       *       *       *

Mennessään he keskustelivat pallokepeistä ja sen johdosta unehtui koko
telefooni. Ainoastaan sattuma johti sen taas mieleen: He olivat jo
sivuuttaneet talon ja kävelivät maantietä myöten, kun Juntus sattui
huomaamaan telefoonipylvään ja ihmetteli:

--Voi paholainen miten pitkä hirsi on tuossa!

--Se on telehvooni...! Pojat, siinä on telehvooni! huudahteli silloin
Vesa ja liikkumattomina, sanattomina katsoivat pojat ylös pylvään
päähän. Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi Otto selittää näkemäänsä:

--Siinä on semmoinen rautalanka.

--Se sitte sitä myöten menee, kun pappa soittaa kammista, ja sitte se
puhuu, selitti Vesa.

--Se telehvooniko se puhuu?

--Se... Mutta se on kaupungissa se joka puhuu.

Otto joutui ymmälle. Hän tiedusti:

--Entäs mikä tämä on?

--Tämä on rautalanka... Mutta se telehvooni, joka on kaupungissa, puhuu.

--Mitä se puhuu?

--Se puhuu vaikka mitä... Kun vain pappa pyytää jotain kaupungista, niin
se saa.

--Saako vaikka mitä?

--Saa.

Koko laitos tuntui, olevan käsittämättömän ihmeellinen. Juntus
huomautti:

--Siinä on semmoinen valkea rauta koukussa.

--Se on posliinia, tiesi Vesa.

--Särkyykö se, jos viskaa kivellä? tiedusti siihen Esa.

--Särkyy, kehasi Vesa. Otto siitä ilostui, huudahtaen:

--No koetetaanpas!

--Koetetaan!

--No! olivat loputkin valmiit, ja niin alkoi harras posliinin
kivittäminen. Viimein sattuikin siihen kivi ja pojat siitä jo
riemastuivat. Mutta kilahdus olikin kuulunut avonaisesta akkunasta
vallesmannille, ja samassa hetkessä huusi tämä ankarana:

--Matti! Heitä kyntäminen ja anna niille hylyille sitä kyntövitsaa,
jotta naukuu!

--Siinäkö te pahan hengen omat kivitätte... Tästä minä teille annan!
huusi siihen Matti juosta hanttuuttaen patukka kohona mullosta myöten
poikia kohti.

--Matti tulee, ennätti vain Vesa huudahtaa, kun jo koko joukko syöksyi
hurjassa paossa lehtoon.

       *       *       *       *       *

Nyt ei Vesakaan uskaltanut mennä kotiinsa. Ensi kauhusta selvittyään he
ryhtyivät tekemään kivistä taloa. Sitä tehdessä he tyyntyivät, ja kun
talo oli valmis he pystyttelivät jo keppejä telefoonipylväiksi aikoen
laittaa telefoonin taloon. Mutta työ keskeytyi, kun äkkiä kuului huuto:

--Tulipalo... Lato palaa!

--Voi! Meidän lato palaa! riemastui Vesa ja yhdestä suusta pääsi
toisilta iloinen:

--Mennään katsomaan!

Juoksujalassa lähestyivät he latoa, joka oli jo ilmitulessa. Savun
seassa hääri väkeä sammutuspuuhissa. Matti ruiskutti vettä käsipumpulla.
Kun hän huomasi poikien tulevan, käänsi hän suihkun niitä vastaan ja
uhkaili:

--Siihenkö tulette vielä tielle...! Tuosta saatte!

Läpimärkinä pakenivat pojat. Taas kuului vallesmannin ääni. Pojat
painuivat metsään, väänsivät siellä vaatteensa kuiviksi, ja kun Vesakaan
ei uskaltanut kotiinsa mennä, ehdotti hän:

--Mennään lukkarin navetan ylisille, siellä on heiniä.

Niin he tekivätkin. Kenenkään huomaamatta he pääsivät ylisille ja nyt
alkoi iloinen häränpyllyn lasku heinäläjässä. Ja sitten juttelu.

Mutta ilta oli jo tullut. Päivän vaivat väsyttivät ja pojat nukahtivat
heinäläjään.

       *       *       *       *       *

Oton äiti, Eevastiina, odotteli jo poikansa tuloa, sillä soppavesi
rupesi jo kiehumaan.

Tulta kohennellessansa hän puheli:

--Eikö se nyt ikään tule! Vesikin siinä jo kiehuu!

Kului vielä joku aika. Hän pelkäsi miehensä suuttuvan, jos ei ruoka ole
aamiaiselle tullessa valmis, meni rappusille ja huusi:

--Otto hoi...! Etkö sinä jo ikään tule!

Mutta turhaan hän odotti vastausta. Tupaan palatessaan harmitteli hän:

--Pahan hengen elävä, kun jäi nyt sinne koko päiväksi... Semmoista se
on, kun niitä älyttömiä asialle laittaa!

Samassa saapuikin hänen miehensä Antti Juhana seipäitä kolomasta, pisti
kirveen penkin alle, muljautti pöydälle ja kysyi:

--Eikös se ruoka taaskaan ole valmis?

Syntyi uhkaava äänettömyys. Eevastiina selitti lähettäneensä Oton
hakemaan soppasiirappia, ja se nyt viipyy. Antti Juhana imeksi kotvan
aikaa piippuansa ja murahti jo synkkänä:

--Olisitpa sinä itsekin joutanut sitä hakemaan, niin ei olisi viipynyt.

Eevastiina huokaili asiaa sotkeaksensa jumalisena. Taas lisäsi Antti
Juhana:

--Eivät tässä työt olleet esteenä... Sutisen akka käy päivätöilläkin ja
kuitenkin ennättää ruuan laittaa.

Kauan sieti Eevastiina tekeytyen jumaliseksi, mutta vihdoin hän
huudahti:

--Senkö paha henki sen pojan vei, kun se ei tule...! Otto hoi...! Ot-to!
hän huusi lopuksi ovelta.

Suutuksissaan lähti Antti Juhana työhönsä syömättömin mahoin ja päätti
olla uhallakin ruuatta aina lounaalle asti. Vihoissaan karttasi
Eevastiina sillä aikaa tuvassa ja oli jo unohtaa koko siirappiasian.
Niin kovin kaiveli mieltä äskeinen hiljainen riita.

Mutta puolenpäivän korvissa tuli tupaan hätäytynyt Esan äiti Kaino
Josefiina ja tervehti siunaillen:

--No mihin ihmeen reikään se meidän poika on pudonnut, kun sitä ei
täälläkään näy...! Kävikö se täällä lainaamassa sitä siirappia?

--Eihän se, hämmästyi Eevastiina. Kaino Josefiina löi reiteensä ja
siunaili:

--No en minä mokomaa lasta olisi uskonut olevan, en tässä maailmassa...!
Lähetin jo aamulla pyytämään siirappia ja tätä hyväkästä saa odottaa sen
ilmoisen ikänsä...! Eikö se tuonut sitä maitokannuakaan?

--Ei, epäsi Eevastiina ja Kaino Josefiina päivitteli:

--No, minnehän tuo pojan elävä taas hävisi...! Semmoista se on, kun ei
jouda ihminen kunnolla lapsiaan kurittamaan! Laitat asialle, niin kohta
taas saat itse lähteä perästä juosta oikasemaan...

Hän vilkuili ympärillensä ja kysästä heläytti:

--Missäs se teidän poika on?

--Ka siirappiahan se lähti kaupasta hakemaan! yritti hämmästynyt
Eevastiina ja lisäsi:--Mutta sille tielleenpään tuo jäi.

Ryhdyttiin selvittelemään asiaa... Kaino Josefiina pyöritti jo päätänsä
ja päivitteli:

--No voi, voi sitä meidänkin poikaa...! Mutta johan minä sanoin sille
Urho Ernestille kohta naimisiin mentyä, kun olin muutaman vuoden vain
sen kanssa elänyt, jotta saathan nähdä, jotta ei niistä lapsistasi
kunnollista kalua tule, jos et ajoissa itseäsi paranna, sillä ei se
huono puu taida kunnollista hedelmää kantaa!

Hän muutti äänensävynsä kimakammaksi ja lopetti voitokkaana:

--Ja siinä se nyt on minun ennustukseni taas toteutuneena!

--Ho-hoi...! Hoh-hoi! huokasi Eevastiinakin ja siten kääntyi puhe
jumalisiin asioihin.

Mutta sitten alkoi Kaino Josefiina niiskuttamaan nenäänsä, muka kahvin
hajua tuntien. Vaan onneksi palasi toki silloin Antti Juhana lounasta
syömään, vilkasi ensin pöydälle, sitten liedelle ja istahti niin
synkkänä, että Kaino Josefiinakin sen huomasi ja vaikeni. Eevastiina
ensi aluksi hätäytyi, mutta kun mies murjotti aivan äänettä, ehti hän
saada malttinsa ja ruveta selvittelemään asiaa kiertotietä. Hän
kujerteli Kaino Josefiinalle hurskaasti, kavalasti:

--Sinä se toki sait semmoisen miehen, että se ei ruuasta pahaa elämää
nosta... Saat sinä kiittää semmoisesta miehestä sen antajaa.

Kaino Josefiina siihen huudahti:

--No, johan minä nyt antaisin sen sekaantua akkojen asioihin ... kun nyt
ruuan keittoihin...! Jo sille semmoiselle miehelle nauraisivat kylän
harakatkin...!

Hän korotti jo äänensä ja todisti:

--Silloin jo yhteen elämään mennessä sanoin, jotta: Se tiedäkin vain,
jotta jos pistät nenäsi akkojen huttukattilaan, niin paikalla menen
rovastin puheille ja sanon, jotta siitä miehestä pitää tulla ero.

Antti Juhana joutui pulaan. Hän ei löytänyt enää muuta tehtävää kuin
ruveta piippunsa hikireikää selvittelemään. Sisu täynnä valitti hän kuin
itsekseen:

--Tuokin piipun hyväkäs ... kun siinä taas reistailee!

       *       *       *       *       *

Niin oli estetty ilmiriidan nousu. Se olisi kumminkin ehkä Kaino
Josefiinan lähdettyä leimahtanut, sillä kaikki ikään kuin kyti tuhkan
alla, mutta nyt sattui tapaus, joka muutti mielet kokonaan:

Tupaan työntyi näet Pekka Makkosen renki Sulo Roobert, ryyppäsi vettä
korvosta, pyyhki kämmenselällä suunsa ja tervehti:

--Olikohan se teidän ja tämän Kaino Josefiinan poika, jotka hukkuivat?

--Mitä? pääsi Kaino Josefiinalta ja Eevastiina hämmästyi:

--Mitä se nyt tämä Makkosen Sulo höperöi?

Sulo istahti ja veti kintturemeliään tiukemmalle. Antti Juhanakin nyt
äänsi tyynenä:

--Mihinkä ne hukkuivat?

--Ka eiköhän ne tähän tään kylän järveen, yritti Sulo Roobert, mutta
Kaino Josefiina keskeytti hätäillen:

--Mitä ... en tässä jo paremmin sano, se tää Makkosen renki tuolla
tavalla säikyttelee!

Sulo Roobert alkoi selittää:

--Ka sepä tää Sutisen tyttö oli ollut Huuhtomäellä ja nähnyt kun ne
olivat sen Auvisen veneen kimpussa nahisseet ja työntäneet sitä järveen
ja nyt se vene on vettä täynnä ja keskellä selkää... Niin jotta eipä
suinkaan sillä silloin kukaan muu ole hukkunut.

Äidit joutuivat aivan sanattomiksi. Antti Juhanankin sydän jo suli sen
verran että hän kysyi:

--Jokos se Auvinen oli tervannut sen veneensä?

--Jo. Ja nyt se on siellä vesiajona, eikä ole yhtään venettä koko tällä
rannalla, jotta saisi sen pois hinatuksi.

--No se nyt ei ole aivan totta, yritti Kaino Josefiina hädissään, mutta
Sulo sanoi:

--Ka, ole sitte uskomatta! En minä ennenkään ole vielä valetta kylälle
kantanut!

Näin jatkui puhelu. Vähitellen selvisi asia. Nyt pääsi jo Eevastiinalta
itku ja hän siunaili, miestään syyttääkseen:

--Johan minä sen ammoin aikojaan sanoin, jotta ei se hyvään pääty tämä
elämä... Kun sitä ei enää uskota mihinkään ja siihen omaan
vanhurskauteensa vain jokainen luottaa!

Antti Juhana tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun ja murahti:

--Ka itsepä sinä sen laitoit siirappia hakemaan... Niin jotta haro nyt
se sieltä järvestä!

Kaino Josefiinakin itkeä tihisti ja valitti:

--Ja sanoinhan sitä minäkin sille Urho Ernestille, olen sanonut ja
saarnannut, jotta ei se vielä kerran kunnian kukko tämän talon harjalla
laula.

Eevastiina yltyi itkemään ja valitti:

--No mikä hänet nyt piti villitäkin menemään sinne järvelle... Ja
eivätkö nuo ihmisetkin nyt voisi pitää noita veneitään ja muita
ryllyitään kotonaan, jotta eivät olisi viattomien lasten turmiona ja
paulana.

Niin jatkui. Viimein heltyi Antti Juhana ja arveli:

--Eipä sitä tiedä vaikka olisivatkin vielä elossa... Kun olisi kylänväen
avulla ensin etsiä metsästä.

Se ajatus oli kuin toivonkipinä, josta alkoi levitä heikkoa valoa
odottamattoman surun murtamien äitien sieluihin. Mielet sulivat, sydämet
heltyivät. Jo syytteli Kaino Josefiina itseäänkin, soimaillen itkun
seasta:

--Syntiköhän vai pahuus liekin saattanut ihmisen laittamaan lapsensa
yksinänsä ja turvattomana näille maailman teille kiertelemään... Ikään
kuin tättä siirapitta ei olisi ihminen elänyt ... eto herkutta!

--Sepä on tää ihmisen sydän paatunut ja pimitetty, niin jotta kuka sitä
älyää! soimasi silloin Eevastiinakin itseänsä, yltyi taas itkemään ja
valitti surun murtamana:

--Kun herra vielä antaisi edes nähdä hänet vaikka elävänä tai kuolleena!

Antti Juhanan sydän pehmeni. Heltyneenä sai hän tuskin sanoa
tokaistuksi:

--Ka auttaapa se ... herra ... kun pitää etsimistalkoot!

--Auttaa! murahti Sulo Rooberttikin, hänkin heltyneenä. Tupa oli kuin
maja jossa on käynyt kuoleman viikatemies. Surun painamina ryhtyivät
vanhemmat puuhaamaan etsimistalkoita.

       *       *       *       *       *

Tieto vallesmannin telefoonista oli salokylään saapunut vasta eilen,
mutta nyt puolenpäivän seudussa se jo oli ehtinyt levitä miltei yli
kylän. Siitä oli keskusteltu kaikkialla ja epäluulolla oli puhuttu sen
salaperäisistä voimista. Jo olivat hurskaimmat vaimot sanoneet
merkitsevästi, salaperäisinä:

--Saattepahan nähdä...! Saatte sen voiman nähdä, kun luoja kerran
silmänne avaa!

Pakostakin vaikuttivat nämä jumalisten vaimojen sanat mieliin nyt, kun
levisi tieto kahden pojan katoamisesta. Puhuttiin vähän, mutta
mietittiin sitä enemmän. Koko iltapäivän etsi kylän väki kadonneita.
Etsittiin Immolan haka, etsittiin läheiset metsät ja pellot, etsittiin
niityt ja ladot, mutta turhaan. Puhuttiin jos jonkinlaisia arveluita ja
mielet kiihtyivät. Äidit itkeä tuhertelivat, ajatellen, että heidänkin
lapsillensa olisi voinut samoin käydä. Miehet olivat juroja ja lapset
uteliaita.

Mutta yhä vielä toivoivat kadonneiden vanhemmat parasta. Oli lähetetty
hakemaan venettä toiselta rannalta, että saataisiin Auvisen vesiajolla
oleva vene rantaan ja voitaisiin alkaa naaraus. Sillä aikaa lähti
Eevastiina Pinnasen mummon Sievä Magdaleenan luo tietoja saamaan. Tämä
Sievä oli usein löytänyt varastetut tai kadonneet esineet ja osasi
ennustaa ja povata.

Mutta hän vahvisti todeksi poikien kuoleman. Oitis Eevastiinan tultua
vakuutti hän silmälasit nenällä:

--Se oli sallittu ... se oli jo aikanansa sallittu niin. Sitä se minun
näkynikin jo ennusti... Sitä se ennusti täänpäiväinen näky.

Onneton äiti alkoi itkeä. Sievä Magdaleena lohdutteli häntä ensin ja
kertoi sitten samanpäiväisen näkynsä. Hän selitti:

--Minä siinä ennen aamiaista tulin Immolan haan läpi ja siunatkoon ja
varjelkoon mitä minä näin: Kaksi pahanhengen kuvatusta: Kaksi ihan
näiden poikien näköistä pahaa henkeä istuu Immolan ladon katolla.

--Voi hyvä isä sentään! valitti äiti. Toinen jatkoi:

--Istuvat ensin siivolla, mutta sitte jo alkaa toinen rietas panna
käsillänsä kuin siivillä.

Hän näytti, matkien käsillänsä pahanhengen lentoa, ja jatkoi:

--Näin...! Näin...! Näin se vanha vihollinen vain vaaputtaa siipiänsä ja
raakuu kuin korppi: Telehvoon...! Telehvoon...! Telehvoon...! Ja silloin
minä jo sanoin, jotta nyt on Eevastiinan ja Kaino Josefiinan poikien
kuolema lähellä, kun se jo niiden näköisenä kummittelee.

Äidin suru oli nyt sanoin kuvaamaton. Sievä Magdaleena nosti lasit
otsallensa ja koki häntä lohdutella. Äiti rauhoittuikin hieman. Pois
lähtiessään hän vaikerteli:

--Kunpa olisi toki hänen sielullensa armollinen ... eikä lukisi
vanhemmille tätä viaksi!

       *       *       *       *       *

Ilta oli jo tullut. Punaisena laski päivä, upoten viheriään metsään kuin
mereen. Oli tyyni, ei vierähtänyt väre järvellä, ei nuokahtanut kaisla
sen rannalla... Tuo ennen niin iloinen järvi näytti nyt surulliselta
kuin hauta, joka oli juur'ikään umpeen luotu.

Äänettömänä, vakavana istui väki rannalla, odottaen venettä, päästäkseen
naarausta alkamaan. Sievä Magdaleenan kertomus paholaisten
ilmestyksestä, jotka raakkuivat: teleh-voon! oli levinnyt jo ympäri
kylän kuin kulovalkea ja siitä puhuttiin nyt. Sutinen murisi:

--Sitähän ne tekevät nämä herrojen vehkeet.

Hän pysähtyi. Väki ikään kuin synkistyi. Sutinen lisäsi:

--Sillä ei suinkaan se tääkään telehvooni ole muuta kuin itsensä sen
pahan hengen kapine.

--Mitäs se muuta on! murahti Kainulainen ja synkistyi. Joku lisäsi:

--Pitää heillä ollakin pelinsä näillä tämän pitäjän herroilla!

Vaieten jo mietittiin ja taas puhuttiin telefoonista. Väki varmistui
siinä uskossa että koko laitos on paholaisen keksintö, joka on nyt jo
alkanut tuottaa onnettomuutta paikkakunnalle. Semmoisessa mielen tilassa
alkoi naaraus.

       *       *       *       *       *

Koko yö oli naarattu hukkuneiksi otaksuttuja. Kun yhdet olivat väsyneet,
olivat toiset alkaneet. Koko kylä oli valveilla läpi yön. Mutta turhia
olivat kaikki naaraukset. Aamiaisen korvissa ne lopetettiinkin ja
Sutinen sanoi kuolleista kuin harmitellen:

--Siellä ne nyt ovat lapsirukat ... ja siellä he poloiset pysyvät
tuomiopäivään asti...

Aamiaisen aikana oli Antti Juhanan mökki väkeä täynnä. Koko yön
valvonut, väsynyt naarausväki oli kahvilla. Samalla olivat tavallansa
molempien poikien hautajaiset. Surullisena oli näet Eevastiina
ehdottanut:

--Pidettäisi yhdessä ne, niin ei menisi niin paljon tuota kahviakaan...
Kuka näissä köyhissä oloissa jaksaa sitä ostaa semmoiselle joukolle.

Ja miten autiolta tuntui nyt tupa! Ja miten surulliselta! Silmiänsä
huivinkulmalla kuivaillen valitti Eevastiina:

--Hyvä lapsihan se vielä oli... Ei tuottanut vanhemmillensa surua eikä
murhetta...

Taas yltyi itku ja tuskin kuului sen seasta sanoja, kun hän lopetti:

--Mutta tottapa se oli hänellekin niin sallittu.

Hän koki tyyntyä, kuivasi silmänsä ja nurkui:

--Mutta että hänen piti nyt vielä mennä sillä tavalla, jotta ei
ennättänyt lapsiparka katuakaan!

Kuului vain hiljaista vaimoväen itkua ja miehet istuivat surullisina,
kumarassa. Synkkänä murahti silloin Antti Juhana vaimonsa puheeseen:

--Vieläpä tämä on sallittu ... oikeassa paikassa nimittäin... Näitä
vallesmannin telehvoonivehkeitä vain koko kuolema.

Ei tietty mitä sanoa. Joku toki tokasi:

--Tottapa se hänellekin vielä rangaistus tulee ... hylylle... Ei tiedä
vaikka talo palaisi, tahi mäne tiedä vaikka oma poika joutuisi samoille
teille.

Kuului raskas huokaus. Virren veisaaja, vanhahko räätäli Nikodemus Valta
saapui iso virsikirja kainalossa, silmälasit otsalla. Kunnioittaen teki
väki hänelle tietä. Nikodemus istahti pöydän taa, asetti isot silmälasit
päähänsä niin, että ne olivat nenänpäästä pois putoamaisillansa, ja
katseli niiden sankojen yli, reväisten silmänsä niin suuriksi kuin vaan
nahka virui.

--Vai mitä se tää Nikodemus siitä arvelee? kysyi häneltä Sutisen Pekka
murahtaen ja kumarassa istuen.

Nikodemus nosti päänsä aivan takakenoon, että voi katsoa kysyjään
silmälasiensa läpi. Sutinen arvasi siitä ja vastasi:

--Niin jotta eikö se tää telehvooni ole itsensä sen päärienaajan koje?

Nikodemus nuuskasi tyhjää näppiänsä useaan kertaan, nopeasti, laittautui
sitten juhlalliseksi, kuin suureen tehtävään valmistuen.

Kaikki odottivat. Juhlallisena kysyi silloin Nikodemus asemastaan
hievahtamattakaan:

--Ja voiko oikea korkeudesta annettu henki olla muussa elävässä kuin
ihmisessä?

--Eipä se! vastasi joku. Nikodemus painoi nyt päänsä alas, tuijotti
kysyjään silmälasit nenän päässä ja ilmoitti, lyöden kätensä kirjan
päälle:

--No.

Syntyi äänettömyys. Nikodemus katseli liikkumatta sanojensa vaikutusta.
Antti Juhana sanoi lopulta:

--No nyt sen kuulitte, kun Nikodemuskin vahvistaa ... jotta se on
pahanhengen koje.

Äiti huokasi. Mieliala painostui. Nikodemus otti nuuskarasiansa,
koputteli sitä juhlallisesti peukalonsa rystyyllä, kohotti silmälasit
ylemmä, pyyhki sitten nenänsä punasella nenäliinalla, pani liinan
pöydälle, nuuskasi juhlallisesti oikealla sieramellansa ja aivasti. Nyt
nuuskasi hän vasemmalla sieramella, tarttui silmälaseihinsa ja aivasti
uudestaan täyttä voimaa, hankasi nenänsä alusta etusormen rystyyllä ja
ilmotti:

--Pakana kun on hyvää nuuskaa tällä kauppias Laurikaisella!

       *       *       *       *       *

Ja sitten alkoi varsinainen toimitus: Nikodemus avasi kirjansa ja kysyi
juhlallisena:

--Veteenkö se tämän Antti Juhanan ja Eevastiinan yhdeltä puolelta ja
tämän Urho Ernestin ja Kaino Josefiinan poika toiselta puolen kuoli?

Kukaan ei tahtonut roheta vastata. Antti Juhana rohkaistui lopulta:

--Ka tähän tään kylän järveenhän ne.

--No sitte veisataan virrestä 'Veteen hukkuneiden virsi', ensimmäinen,
kolmas ja viides värsy, julisti Nikodemus, otti sylen suustansa
kämmeneensä, pisti sen pöydän alle ja nousi veisaamaan.

Hän veisasi hartaasti, tehtävänsä juhlallisuuden tajuten. Joskus vetää
hojotti hän virttä ummessa silmin, pitäen isoa virsikirjaa molemmin
käsin niin kaukana kuin kädet ylettyivät. Joskus tuli ääntä supullaan
olevasta suusta kuin palkeen torvesta. Ulkomuistista hän veisasi, mutta
silmälasit ja virsikirja kuuluivat muutoin asiaan. Vähä vähältä yhtyi
väki veisuuseen: vaimot veisasivat kiekuttelemalla, miehet jörisemällä.
Kun virsi oli lopussa, asetti Nikodemus virsikirjan pyhillä eleillä
pöydälle, istahti ja lausui juhlallisesti:

--Rukoilkaamme... Aam-men.

Syntyi haudan hiljaisuus. Kauan katsoi Nikodemus eteensä päin pää
kumarassa, nenällä lasit, ja lausui sitten juhlallisesti:

--No nyt on heillä rauha... Aamen!

Mutta sitten hän muutti ääntänsä ja kutsui vaimoansa:

--Kerttu!

Mutta ei kuulunut vastausta. Nikodemus vinkkasi silloin ovensuussa
istuvalle Sutiselle sormellansa ja pyysi:

--Kysyppäs Sutinen, onko se meidän Kerttu Auroora siellä eteisessä!

--Mäne... Nikodemus kutsuu! ilmotti silloin joku asianomaiselle. Pyöreä,
pullea Kerttu Auroora ilmestyikin ovelle suu naurun hymyssä. Väki
jakaantui:

Nikodemus vinkutti sormellansa vaimoansa tulemaan puheilleen, hiljaa,
kuin kuiskaillen:

--Kerttu... Tuleppas tänne, Kerttu!

Ja kun tämä hymyillen tuli, jatkoi Nikodemus kuin olisi tahtonut
supattaa hänelle:

--Kysyppäs, Kerttu, näiltä emänniltä, jos niiltä vainajilta jäi mitä
peruja ... vaatteita tai kenkiä, niin sano jotta antavat sinulle tästä
veisuusta.

Kuiskailu oli toki tarkotettu asianomaisten kuultavaksi. Sen johdosta
vaiettiin ja Nikodemus kuiskutti lisää:

--Sano, jotta kun ovat päässeet elättämästä joutavia leivänsyöjiä, niin
ei tämä paljon ole siitä ilosta!

Taas odotettiin hetki. Kerttu Auroora hymyili myöntävää vastausta
odottaen. Kaikki arvasivat sen hymyn, sillä se oli entuudestaan tuttu.

Vihdoin päätti Antti Juhana asian, sanoen:

--Ka, anna Eevastiina ne poikavainajan hynttyyt... Ei tässä enää niille
toista pitäjää kuitenkaan tule.

Ja nöyränä, murheellisena kokosi äiti poikansa vähät vaatteet ja antoi
ne nyytissä Kerttu Aurooralle. Nikodemus pani nuuskan, työnsi
silmälasinsa taas hyvin kauas, katsoi Urho Ernestiin ja kysyi
juhlaäänellä:

--Sielläkös se on ovensuussa tämän Kaino Josefiinan mies Urho Ernesti?

Kotvasen kuluttua vastasi puhuteltu:

--Ka joutavathan ne meidänkin pojan vaatteet... Niitä meilläkään ei enää
tarvita.

--Kerttu... Kerttu! kuiskutti siihen taas Nikodemus sormellansa
linkuttaen ja supatti puoliääneen:

--Pistäännyppä Kerttu jo tällä samalla tiellä ottamassa ne Kaino
Josefiinan pojan vaatteet.

Ja sitten taas alkoi tuntua huoneessa sama raskas surullinen painostus,
joka aina jää kuoleman jäljille majaan. Tyhjä oli nyt se puurahi, jossa
Otto oli nukkunut. Poissa oli perheen ainoa lapsi. Ei tuntunut sen
tuomaa elämää ja iloa tuvassa. Ja kun sitten vieraat olivat poistuneet,
kun isä ja äiti olivat kahden kesken, tuntui niin tyhjältä, kuin
kuuluisi russakan hiivintä seinän raosta ja äänettömän sirkan puuhailu
uunin kolosta. Väsyneenä istahti äiti ja kätki taas silmänsä jo
ennestäänkin kosteaan esiliinan kulmaan.

       *       *       *       *       *

Mutta poikkeamme hetkeksi vallesmannin perheoloihin.

Talon ainoa lapsi oli lukijalle jo tuttu Vesa. Hän oli äitinsä ilo,
ylpeys ja silmäterä ja isänsä ainoa tulevaisuuden toivo. Hemmoteltuna
hän oli kasvanut isänsä kodissa aiheuttaen joskus erimielisyyksiä isän
ja äidin välillä, erimielisyyksiä, jotka koskivat kasvatus- ja
kuriasioita.

Tämänpäiväinen ladon palo oli säikäyttänyt sekä vallesmannin että hänen
rouvansa Lempi Amalian mielen. Rouva oli ollut sairastua, mutta oli
pysytellyt terveenä huomattuansa, että vallesmanni siitä taas tapansa
mukaan aikoi edelleenkin tuskastua ja mutisi jo:

--Taas se alituinen akkojen tauti alkaa tässä.

Yleensä oli vallesmannin talossa kartettu perhekohtauksia, mikäli oli
voitu. Rouva oli liika lihava. Perhekohtauksien aikaansaama
mielenliikutus olisi voinut aiheuttaa halvauksen. Siitä varovaisuus.
Verrattain hyvä sopu, rauha ja hiljaisuus oli aina vallinnut talossa.
Elämään tyytyväisyys oli luonut taloon kodikkuutta.

Niinpä oli nytkin koetettu tyynnyttää tulipalon aiheuttamaa
mielenliikutusta. Oli onnistuttukin: Oli päästy iltaan. Rouva puuhaili
jo illallista: väliin järjesteli hän ruokapöytää, väliin kävellä
löllötteli muissa puuhissansa ja hyräili lempilauluansa:

    "Mä hento kukka keväimen
    kukoistan armaalleni."

Niin päästiin illalliseen asti.

Mutta illallista syödessä huomasivat aviopuolisot Vesan olevan poissa.
Heti lähetettiin palvelija häntä huutamaan ruualle. Mutta turhaan
huuteli palvelija, turhaan odotti äiti:

--Ei sitä ole, ilmotti piika Anni palattuansa.

--Huutaisit nyt kovemmin! käski rouva. Alkoi uusi huuteleminen.

Mutta taas palasi Anni ja ilmotti jo närkästyneen äänellä:

--Eikä kuulu!

--No minnekähän tuo nyt taas tellääntyi, murahti siihen vallesmanni ja
rouvakin jo arveli:

--No mikähän sille lapselle nyt tuli... Menepäs vielä, Anni, ja hoihkase
tuosta kellarin katolta käsin, niin kuuluu etemmä, käski hän lopuksi,
mennä väännätteli itse avonaisen akkunan luo ja huuteli:

--Vesa...! Vesa hoi... Tule syömään... Pappa ja mamma jo odottaa!

Mutta turhaan. Lasta ei kuulunut. Odoteltiin. Ruoka jäähtyi. Jo laski
päivä. Jo tuli äiti levottomaksi. Isää kiukutti, kun ei päässyt jo
syömään. Annia suututti turha huuteleminen. Hän ilmotti kuin
suuttuneena:

--No eikä kuulu... Mitä siitä enää huutaakaan!

Ja silloin iski rouvan päähän kuin salama kauhea ajatus... Hän kalpeni
äkkiä, näytti aivan haamulta ja sai vain puolikuiskaamalla sanotuksi
hätäytyneenä:

--Pappa!

Vallesmanni hämmästyi.

--Mikä sinulle tuli...? Lempi...? Kuule Lempi! hätäili hän. Vapisevalla
äänellä sopersi rouva:

--Kun ei Vesa olisi ollut ladossa...! Pappa...!

Koko talo oli nyt äkkiä aivan nurin, kuin salaman iskusta.

Huudettiin, etsittiin, rouva voihki, palvelijat juoksentelivat,
vallesmanni komenteli.

Ja nyt valeltiin ladon tuhat sammuksiin, kaiveltiin ja tarkasteltiin
miltei seulomalla. Nyt vasta tunsi sekä isä, että äiti, miten rakas
heille heidän ainoa lapsensa oli. Surun murtamana odotti äiti
tarkastuksen tulosta ja hänen tilansa parani, kun sai kuulla, ettei
tuhasta löytynyt mitään jätteitä, ei luunsiruakaan. Kyynelsilmin syleili
hän miestänsä ja valitti:

--Oi rakas Kauno Valdemar! Että hän ei toki ole niin kauheasti...

--No, no, Lempi! lohdutteli vallesmanni häntä, taputteli hänen
kohtuuttoman lihavia hartioitansa ja rauhotteli:

--Lempi kulta! Elä anna surun itseäsi sortaa, löytyy se vielä... Jos lie
mennyt vaikka lukkarin Sakun luo!

Kiireellä lähdettiinkin tiedustamaan sieltä. Mutta lukkarilla ei ollut
kukaan nyt nähnyt Vesaa koko päivänä. Niin alkoi tuskallinen,
epätietoisuuden ja levottomuuden yö. Koko lähiseudun väki komennettiin
etsimään kadonnutta lasta. Koko yö etsittiin turhaan. Äiti itki ja
rukoili. Isä haukkui joskus palvelijoita, joskus joi epätoivoissansa
ryypyn virkistävää konjakkia tai lohdutteli rauhatonta vaimoansa.

Mikä tuskan yö!

Kun sitten aamu tuli, kun aurinko jo kuusen korkeudelta valoi kirkasta
aamuvaloansa akkunan täydeltä huoneeseen ja riemuitsevien lintujen laulu
aaltoili aivan merenä ja etsijät palasivat tyhjin toimin, alkoi rouvan
hermosto järkkyä. Hän ärtyi: Epätoivoissansa syytti hän ensin
palvelijoita. Hän riiteli niille, ensin hillitymmin, sitten yhä
äkäisemmin. Itkien hän palasi keittiöstä ruokahuoneeseen. Mies yritti
häntä rauhottaa, mutta sekin ärsytti häntä nyt ja hän tiuskasi:

--Etkä sinäkään, pappa, sen vertaa että olisit joutessasi pitänyt lasta
silmällä!

--No mutta mitenkä minä!

--Mitenkä minä! matki siihen rouva ynseästi, istahtaen pöydän ääreen ja
viskaten pöydällä olevaa kahvelia ja lisäsi:--Joutava mies!

--Mutta kuulehan nyt!

--Mhyy! ärtyi siitä rouva, sysäsi jalallansa edessänsä käyristelevän
kissan loitommaksi ja äänsi matkien:--Kuulehan nyt.

Nimismieskin tuskastui. Hän käveli edestakaisin ja yritti hetken
kuluttua puolustautua: Käsiänsä levitellen hän selitti:

--Sinun pitää ajatella, että minä olen valtion virkamies ja että siis on
sopimatonta olla lapsenlikkana.

Nyt suuttui jo rouva ja ärähti:

--Ikään kuin ne eivät suuremmatkin herrat pitäisi lapsestaan huolta!

Nimismies raapi tuskallisena korvallistansa. Rouva puisteli vihoissaan
jotain pois rinnoiltansa ja äänsi taas ylenkatseellisesti
matkien:--Sopimatonta...!

--Mutta Lempi-kulta, yritti taas mies. Se vain ärsytti rouvaa.
Varottavasti lyödä naputteli hän etusormellansa pöydän reunaa ja varotti
vakavasti:

--Muista sinä, Kauno Valdemar, jotta sinä olet lapsen elämästä yhtä
paljon edesvastuussa kuin minäkin.

Vallesmanni yritti jotain sanoa, mutta rouva ehti ennen. Hän löi entistä
nopeammassa tahdissa ja toisti terävämmin:

--Tämä sinä, Kauno Valdemar, pidä aina mielessäsi, eläkä sitä että olet
valtion virkamies.

--Mutta kuulehan nyt Lempi...!

--Minä en kuule! ärjäsi jo rouva ja löi kämmenensä voimakkaasti pöytään,
sanellen voimallisesti, juhlallisesti:

--Minä sanon sinulle nyt, Kauno Valdemar, jotta minä olen tähän asti
paljon kärsinyt ja vaiennut, mutta minä en aio ikääni enää kärsiä.

Ja yhä hermostuneemmaksi kävi rouva. Keskustelu kiihtyi kiihtymistänsä
ja johti ilmiriitelyyn, joka päättyi vasta puolenpäivän aikana, jolloin
rouva sai pyörtymiskohtauksen. Vasta iltapäivällä selvisi asia sen
verran että vallesmanni voi järjestää uuden yleisen etsimisen, johon
kutsuttiin koko kunnan väki ja jota johti jahtivouti.




V


Seuraavana aamuna heräsivät pojat lukkarin navetan ylisillä
virkistyneinä ja reippaina. Ensi työksensä he rupesivat heinäsille.
Heinät pölisivät, kun he niillä toisiansa heittelivät, joskus aivan
haudaten toisensa niiden alle.

Mutta kun aamiaisen aika lähestyi, lausui Otto yhtäkkiä:

--Pojat hoi...! Kun olisi leipää!

Nyt huomasivat toisetkin, että heillä oli nälkä. Ryhdyttiin
keskustelemaan mistä saisi ruokaa. Esa järkeili vallesmannin pojalle:

--Menisit ja ottaisit teidän kyökistä ja sitte syötäisi.

--Pappa on vihainen, kieltäytyi Vesa, selittäen:--Kun siihen sattui se
kivi... Se on siitä telehvoonista kaikille hyvin vihainen... Ja sanoo
panevansa linnaan!

Syntyi pieni neuvottomuus. Otto kaiveli nenäänsä ja Esa seisoi kädet
housun taskussa. Vesa kerskasi äskeistä tunnustustansa koristellen:

--Mutta kunhan pappa menee ryöstämään ja mamma on yksinään, niin sitte
minä en pelkää, vaikka olisi sata pappaa!

Mutta nälkä yltyi sitä mukaa kun päivä kului. Vihdoin keksi hölmö Juntus
keinon. Hän ehdotti:

--Mennään tämän talon tupaan pyytämään köyhän apua!

Ensin se ihastutti, mutta oitis huomasi Vesa:

--Eipä sitä uskalla. Tämä on lukkarin talo ja ne tuntevat ja sanovat
papalle.

--Tuntevatko sinut, Juntus? hoksasi siihen toki Esa, ja sitten selvisi
asia: Juntus lähti Esan kanssa kerjäämään, ottaen Esan maitopurkin
mukaansa. Vesa vielä neuvoi:

--Jos on Saku siellä, niin käske tulla tänne... Se on semmoinen poika
jolla on samallainen hattu kuin minullakin.

       *       *       *       *       *

Lukkarin talossakin oli suru. Tieto vallesmannin ainoan lapsen
häviämisestä oli koskenut talon väkeen. Lukkarin lihava rouva oli juuri
itkenyt, kun Juntus ja Esa pistäytyi tupaan, pysähtyen nöyrinä
ovenpieleen. Esalla oli kannunsa kädessä ja hattuansa hän piteli suunsa
edessä. Ensimmäisenä huomasi heidät Saku, riensi luo ja tervehti Esaa:

--Mitä sinulla siinä kannussa on?

--Ei mitään, oli vastaus. Saku huusi:

--Äiti hoi! Täällä on kaksi kerjäläispoikaa!

--Hyvä isä siunatkoon! hämmästyi rouva ja kyseli:

--Kenenkä onnettoman lapsia te olette, kun olette noin likaisiakin, niin
kuin olisitte riihen uunissa rypeneet? Kuka sinun isäsi on? toisti hän
vielä Juntukselle. Tämä ilmotti:

--Ei kukaan.

--Mitäs te kulette? tarttui Saku ja nyt sanoi Juntus asiansa nöyrällä
äänellä, anoen:

--Me olisimme pyytäneet, jos rouva olisi niin hyvä ja antaisi vähän
köyhän apua!

--Köyhän apua! yritti rouva ihmettelevällä äänellä, mutta Saku ehätti
riemuissaan:

--Kuule äiti! Menenkö minä antamaan niille?

--No mene nyt...! Anna niitä kasattuneita leipiä ... mutta elä anna
paljon! lupasi rouva.

--No mennään ruoka-aittaan! riehahti silloin Saku ja pojat lähtivät.
Ulos tultuansa kysyi Juntus oitis:

--Oletko sinä lukkarin Saku?

--Olen... Kuka sinulle sanoi?

--Vallesmannin Vesa... Se sanoi, jotta tule yhteen joukkoon.

       *       *       *       *       *

Lukija voi arvata Sakun riemun, kun hän pääsi asiasta perille.
Ruoka-aitasta he ottivat ensin tuoretta leipää ja kalaa, mutta sitten
kysyi Saku:

--Otetaanko voitakin?

--Otetaan, lupasi Juntus ja Esa lisäsi:

--Ja tuossa on palvattua lihaa... Se on hyvin hyvää!

He ottivatkin molempia ja Saku riemuitsi:

--Nyt sitä saa syödä lihaa vaikka miten paljon, kun ei mammaa ole
siellä... Entäs mitä sinä sillä läkkikannulla teet?

--Tämä on maitokannu! selitti Esa. Saku kiirehti:

--No pannaan siihen maitoa...! Tästä pytystä otetaan vastalypsettyä
maitoa.

Nopeasti olikin kaikki suoritettu ja juoksujalassa riensivät pojat
ylisille. Vesa oli jo vastassa ja kysyi Juntukselta:

--Saitko sinä?

--Sain.

Nyt hän tervehti jo Sakuakin, kerskaten:

--Saku hoi! Musti ja teidän koira kun tappeli eilen oikein!

--Voittiko Nalle?

--Ei... Musti voitti ja sitte Nalle älähti ... ja sitte me menimme
meidän latoon ja poltimme tupakkaa.

--Mistä te saitte? tiedusti kateellinen Saku, mutta ei ollut nyt aika
selittelyihin. Pojat katkoivat leipäkimpaleet kukin itsellensä,
voitelivat voita leivälle sormellansa, haukkasivat lihamurikasta vuoron
perään, ja Vesakin kehui nyt:

--Voi miten makeata leipää...! Entäs onko pappa ollut teillä, Saku?

--Ei... Mutta se on sanonut, jotta kun hän löytää niin hän ottaa
harjaksista, oli vastaus. Vesa tiedusti masentuneena:

--Ketä se ottaa?

--Sinua ... ja sitte ne etsivät sinua koko yön, selitti Saku. Vesa
riemastui:

--Eivätpäs toki löytäneet...! Eiväthän löytäneet, Saku!

--Eivät, vahvisti toinen ja ryhtyi seisomaan päälaellansa, kehuen:

--Seisoppas sinä, Vesa näin!

He olivatkin jo syöneet ja ryhtyivät nyt koettamaan päällänsä
seisomista. Se ei kumminkaan onnistunut toisille, ja Saku oli nyt joukon
sankari. Hän kehasi uskaltavansa tehdä vaikka mitä. Silloin väitti Otto:

--Eipäs vaikka mitä!

--Tuosta luukustakaan et uskaltaisi hypätä alas, väitti Vesakin jo nyt,
mutta silloin Saku yltyi ja sanoi:

--Jos tuosta mätettäisi ensin sinne alle oikein iso läjä heiniä, niin
uskaltaisin, vaikka henki menisi!

--No, mätetäänpäs! riemastui silloin koko joukko ja kiireellä ryhtyivät
he syytämään lukkarin heiniä alas navetan likaiseen permantoon.

--Nyt hypätään! kerskasi Saku, kun läjä oli valmis, ja suhahti alas.

--Nyt, huudahtelivat toiset toinen toisensa jälkeen, tupsahdellen
samalla alas pehmeään heinäläjään. Alkoi iloinen hyppääminen kilpaa.
Kiivettiin tikapuita myöten ylös ja päätä pahkaa aina oitis alas, kunnes
viimein koko joukko istui väsyneenä heinäläjässä ja alkoi juttelu.

       *       *       *       *       *

Siinä jutellessa johtui Sakun mieleen taas Vesan ilmotus tupakan
poltosta ja hän kysyi:

--Osaisitko sinä Vesa puhaltaa savua sieramista niin kuin renki Matti?

Vesa ei vastannut. Saku kerskasi:

--Minäpä osaisin!

--Etpäs!

--Osaanpas... Simolan Pojunkin kanssa kun me poltimme, niin minä osasin,
mutta Pojulle meni henkeen, väitti Saku.

--Näytäppäs tokko osaat! epäili sitä toki vielä Juntus. Saku vannoi:

--Näytän kyllä...! Mutta kun ei ole tupakkaa ja piippua!

Kaikki myönsivät vaikenemisellansa että niistä oli puute. Mietittiin.
Vihdoin keksi Juntus keinon. Hän ehdotti:

--Kun olisi putkea, niin tehtäisi putkipiiput!

Silloin riemastui Saku:

--Minäpä tiedän...! Mennään meidän kauramaahan...! Siellä on hyvin
paljon putkia!

--Mennään! oli yhteinen riemu ja he lähtivät lukkarin kauramaalle, jossa
kasvoi putkia kauran seassa.

Kenenkään huomaamatta he pääsivät pujahtamaan talosta ja vaelsivat
iloisena joukkona kauramaalle. Varovaisuuden vuoksi he kätkeytyivät
siellä kauraan ja kohta olivat piiput valmiit, mutta silloin huomasi
Vesa:

--Mutta nyt ei ole tupakkaa.

--Kun saisi mistä, arveli siihen Juntus, mutta ei Sakukaan tiennyt mistä
sitä saisi. Kotvan aprikoitua kehasi Juntus vihdoin:

--Kun oltaisi kaupungissa, niin sieltä sitä löytäisi vaikka mistä.

Toiset oudostuivat. Juntus lisäsi:

--Ihan joka paikasta löytäisi siellä: rappusien alta ja hevosen
syöttöpaikoilta ja vaikka mistä löytää sikarin ja paperossin päitä!

--Voi, voi! ihastui Esa ja kysyi:

--Oletkos sinä löytänyt?

--Olen... Kerrankin minä näin kun yksikin herra viskasi melkein
kokonaisen sikarin ja silloin minä paikalla löysin sen... Eikä se herra
tiennyt siitä mitään.

Keskustelu alkoi kiihdyttää mieliä ja sen lopussa jo huudahti Vesa:

--Kun pääsisi miten kaupunkiin, niin sitte sitä poltettaisi tupakkaa
vaikka miten paljon.

Ja nyt tuli kysymys miten sinne päästä. Keskustelu siitä asiasta kesti
kotvasen. Viimein hoksasi Esa keinon miten päästä kaupunkiin. Hän
huudahti:

--Lähdetään sinne katsomaan telehvoonii!

--Niin pojat! Todellakin! Lähdetään katsomaan telehvoonia! riemastui
Vesakin ja toiset suostuivat yhdestä suusta:

--Lähdetään!

Ja niin he lähtivät putkipiiput mukana, lahmattuansa hyvän alan lukkarin
kauraa. Metsätietä myöten kiersivät he telefoonitielle ja jatkoivat
matkaansa sitä myöten edelleen kaupunkia kohti. Rehvakkana kehasi Otto:

--Nyt sitä nähdään telehvooni!

       *       *       *       *       *

Seikkailuitta he olivat päässeet yksinäisen Kosolan talon ohi. Siinä on
tien vierellä syvä, kapea notko, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä
ahorinne. Neljä poikaa oli siellä rinteellä vuoleksimassa jännepyssyn
jänteitä. Heidät huomattuaan ehdotti Juntus:

--Kivitetään noita poikia!

--Kivitetään!

Ja oitis suhahtivat kivet ilmassa. Kylän pojat hoksasivat ja eräs heistä
huusi:

--Pojat! Ne kivittävät..,! Annetaan vastaan!

Niin alkoi kivisota. Kivet lentelivät kapean notkon yli. Sotijat etsivät
suojapaikkoja. Silloin tällöin sattui kivi johonkin. Kuului silloin aina
älähdys, sitten julma uhkaus ja sota kiihtyi. Viimein osui kivi Vesan
otsaan, nostaen siihen pienen kuhmun. Toiset olivat saaneet samanlaisia
kuhmuja johonkin muuanne, josta ne eivät näkyneet. Vesa suuttui ja huusi
haukkumasanan:

--Räkänenä!

--Mikäs sinä olet! uhkasi siihen jo vastatappelija ja nyt alkoi
toistensa haukkuminen. Saku huusi:

--Mustalaisen poika!

--Ja sinä rytkyläisen! tuli vastaus. Juntus huusi nyt:

--Sinun isäsi on akka!

--Ja sinun isälläsi on sappermentti!

--Ja sinun pipparmantti!

--Ja sillä on risanuttu! tuli lisää.

--Elä hauku! huusi Saku.

--Haukunpas!

--Haukuppas tokko uskallat! uhkui Saku.

--Haukun kyllä!

--Minkäs teet kun haukun!

--Mörökölli! tarttui Vesa.

--Ja sinä körömölli! tuli vastaan ja sitä seurasi naurun rähäkkä. Vesa
suuttui ja uhkasi:

--Saakeli!

--Tuleppas tokko uskallat!

--Tulen kyllä!

--Tuleppas... Ripakinttu...! Tuleppas...!

--Tuleppas...! Kutti! Kutti!

Ja silloin suuttui Vesa. Keppi ojona hyökkäsi hän aidan yli notkoon ja
sieltä ylös vastustajien kimppuun. Toiset seurasivat mukana villisti
huutaen. Vastapuoli viskasi vielä kerran kivillä, mutta sitten se
syöksyi hurjaan pakoon ja niin oli rinne vallotettu. Esa ylpeili
voitosta:

--Nyt jos tulisi vaikka mikä, niin se menisi pakoon... Vaikka Immosen
härkä tulisi.

--Tahi vaikka tulisi sata poikaa! yhtyi Juntus. Saku viskeli innoissansa
kiviä ja Otto uhkaili:

--Kun me miehen kokoisella kivellä oikein viskaisimme, niin vaikka olisi
miten monta poikaa, niin ne lähtisivät pakoon...

Ja nyt lukivat he saamansa kuhmut. Jokainen oli saanut useampia, mutta
Juntus sanoi niistä:

--Eipä ne näy... Tuo Vesan vain näkyy.

Ja siksi otettiinkin lukuun ainoastaan Vesan kuhmu ja Esa nauroi äitinsä
parannuskeinoja muistaen:

--Kun olisi tehdä villavaatteella taikaa, tahi ottaa maitopytystä kermaa
ja voidella, niin se painuisi!

Viime mainittua keinoa päätettiinkin käyttää ja joukko jatkoi matkaansa,
päättäen mennä ensimmäisestä talosta pyytämään kermaa. Mutta matka oli
pitkä. Ikään kuin kulkua jouduttaaksensa ehdotti Esa:

--Pojat! Ollaan hevosilla!

--Ollaan!

Tehtiin pajunkuoresta ohjakset; otettiin patukat. Yhdet olivat hevosina,
toiset ajajina. Saku ajoi parilla. Hevoset hirnahtelivat. Hurjaa vauhtia
saavuttiin niin ensimmäiseen, Pajarin taloon.

Mutta sanotussa Pajarin talossa olet sinä lukija itsekin
rahtimatkoillasi usein ollut yötä. Sinä siis tiedät, että sen ovet ovat
yölläkin aina auki, ettei talonväen tarvitse nousta yöllä saapuneita
rahtilaisia sisään päästämään, kun ne tulevat hevosiansa syöttämään.
Itse saa jokainen tulla, yöpyä ja mennä.

Oli jo myöhäinen ilta, kun pojat ajoivat talon pihaan. Talon väki
nukkui. Pojat työntyivät tupaan kenenkään kuulematta. Kermaa he eivät
saaneet, mutta tuvan lämpö painosti suloisesti ja kohta nukahtivat
matkustajat kuka mihinkin, pitkin penkkejä, rauhalliseen uneen.

Valkeni sitten aamu kirkkaana, tyynenä. Talon väki heräsi. Emäntä
ihmetteli kuin itseksensä:

--Kenenkähän lapsia siihen on tullut semmoinen liuta!

--Olipa nää vaikka kenen ... eto elävät, arveli siihen isäntä. Väki
hajosi töillensä. Pojat heräsivät ja lähtivät ulos.

Talo oli pienen lammen rannalla ja rannalla kuivuivat äsken pestyt
maitopytyt. Vieno tuuli kävi talon rannasta pois päin.

Ja silloin juolahti Sakun päähän ajatus. Hän huudahti:

--Tehdään pytyistä laivoja ja pannaan niihin sotaväkeä!

--No!

--Mutta eipä ole sotamiehiä, huomautti Esa.

--Pannaan palikoita ja kiviä ... ja kaikkea, keksi Vesa.

Ja oitis oli pyttylaivasto pikkulaineilla kiikkumassa selkävesille.
Missä oli palikka sotamiehenä, missä pikku kivi tykkinä ja käpy
päällikkönä. Joku pytty oli vielä jälellä. Talon kissa hääri pyttyjen
luona, luullen saavansa maitoa.

--Pannaan viime pyttyyn kissa kuninkaaksi, hoksasi Vesa.

--Pannaan!

--Kis ... kis!

--Nau-uu! käyristeli kissa vastaukseksi ja hieroi pyytäjän säärtä.

--Pane nyt tuohon! varasi jo Juntus alustaja oitis seilasi kissa
pytyssä, tavottaen päälaivastoansa häntä kohona ja naukuen rantaa kohti.
Pojilla oli hauskaa.

Mutta silloin kuului rappusilta emännän kovaääninen siunailu:

--Pahahenki vieköön...! Kun ne yölliset riivatut ovat mättäneet
maitopytyt lampiin...! Miehet...! Miehet hoi! hän huusi.--Tulkaa
antamaan niille hylyille aika sauna!

--Voi, voi! pääsi poikaparvelta, kun se syöksyi hurjaan pakoon ja
pelastui ehein nahoin. Mutta pyttylaivasto hajaantui lammin
selkävesille. Kissa naukui ja pyttyjä kokoamaan kiirehtivä veneväki
sadatteli öisiä vieraita.




VI


Huolettomina, iloisina he vaelsivat nyt edelleen kaupunkia kohti. Missä
oli jyrkempi alamäki, siinä he tavallisesti juoksivat, että tomu pölisi.
Tasaisilla seuduin he sen sijaan tavallisesti joko kivittivät
telefoonilankaa ja posliineja, tai viskoivat kiviä, koettaen kuka saa
etemmäksi viskatuksi. Ylämäkipaikoissa he taas kertoivat omista
uskalluksistansa ja joskus väittelivät niistä. Kerta, kun Saku liiaksi
kehui, väitti Esa puolestaan:

--Oletkos sinä ollut Immosen ladon katolla?

--En.

--Minäpä ja Otto olimme!

--Oliko se korkea?

--Oli... Ja sinne näkyi vaikka koko kylä... Ja Immosen härkäkin näkyi,
mutta se ei uskaltanut tulla, kun me ärjäsimme jotta: telehvoon! kerskui
Esa. Kateellisena väitti silloin Saku:

--Mutta muuallapa et ole ollut!

--Oletkos sinä? pelkäsi Otto jo voiton menevän.

--Olen... Vaikka missä olen ollut ja kotonakin olen tehnyt vaikka mitä.

--Oletko jännepyssylläkin ampunut?

--Olen ... ja rihmapyssyllä ja kaikella... Ja selkähevosellakin olen
ajanut... Ja ihan kaikkea olen tehnyt, kehui Saku.

--Etpäs, kadehti jo Esa.

--Olenpas.

--Etpäs...

--Olenpas...! Tahi sanoppas mitä en ole tehnyt!

--Oletkos sinä sylkäissyt vallesmannin pyssyn piipun reikään? tokasi
taas hölmö Juntus ja nyt täytyi Sakun vastata:

--En.

--Vesapa on sylkäissyt! tarttui siihen Otto. Mutta nyt keksi Sakukin
asian ja kerskasi:

--Mutta isän mustepulloon minä sylkäisin, ja meidän kaivoon minä olen ja
sylkenyt vaikka miten monta kertaa.

       *       *       *       *       *

Yleensä Saku pysytteli siten joukon sankarina. Juuri tämän viimeisen
puhelun aikana he osuivat sivuuttamaan Nousiaisen talon, jossa oli hyvin
syvä vinttikaivo. Esa sen huomattuansa oitis kysyi:

--Oliko teidän kaivo noin syvä, kun sinä sylkäisit?

--Oli ... syvempikin vielä!

--Sylkäistäänpäs tuohonkin kaivoon! hoksasi siitä Juntus.

--Sylkäistään! suostui joukko ja kääntyi juoksujalassa kaivolle.

Siinä asettuivat he mahallensa kannelle, ympäri kaivon kansireikää, päät
reikään päin. He sylkäisivät yksi kerrallansa ja sitten vartoivat miten
kauan sylki matkalla viipyi. Vihdoin alkoivat he kilpailla: Kaksi tai
useampi sylkäisi yhtaikaa ja sitten tarkastettiin kumman sylki ensiksi
pohjaan ehtisi. Joskus syntyi erimielisyyttäkin tuloksia laskiessa,
mutta ne sovittiin, jonkun uuden käänteen sattuessa. Paikalle tuli talon
pikkunen poikanaskali, sormi suussa, ja kysyi lapsen kielellä:

--Mitee työ teettä?

--Me sylemme kaivoon, vastasi Saku ja Vesa kysyi:

--Onko tämä teidän talo?

--On, nauroi poikanaskali.

--Entäs onko tämä kaivokin teidän? syventyi asiaan Otto.

--On te! myönsi pojan naskali ja innostui:

--Olenpa minäkin tylkenyt itän piippuun ja kittan tilmille.

--Kenenkäs sinä olet poika? oudostui jo Vesa.

--Itän.

--Isänkö...? Etkös sinä ole äidin? ihmetteli Otto.

--En... Ja on meillä ito Jannekin, mutta te työ piimävelliä, kerskui
poikanen nauraen.

--Oletpas äitisi poika! väitti Esa ja Saku neuvoi:

--Elä pidä sormia suussasi, kun olet jo niin iso.

Mutta silloin lähti poika juosta kipasemaan tupaan, jossa hän sai
selitetyksi, että kaivolla on vieraita poikia, jotka sylkevät kaivoon.
Oitis sanoi isäntä kiivastuneena:

--Meneppäs, Janne, heitä se vellin syönti, katsomaan, ja jos on, niin
anna paholaisille aika kyyti!

Mies tuli. Mutta sillä välin olivatkin pojat kyllästyneet sylkemiseen ja
Juntus huomautti:

--Kun olisi viskata kivi, niin se molskahtaisi.

--Viskataan, pojat, kivi! riemastui Esa.

--No...! Viskataan!

Ensin he viskoivat nyrkin kokoisia mukulakiviä, sitten jo isompia
rauniokiviä. Heitä huvitti, kun ne pudota molskahtelivat syvään kaivoon.
Asia innostutti. Jo sanoi Otto:

--Kun olisi oikein iso kivi pudottaa, niin sitte se oikein molskahtaisi!

--Pudotetaanpas!

Ja kaivon vieressä sattuikin olemaan talon vanha jauhekivi. Vaivoin
saivat he vieritetyksi sen lautaa myöten kaivon kannelle. Se oli menossa
kaivonsuusta kaivoon juuri silloin kun Janne karkasi heidän kimppuunsa
iso kyntövitsa ojona ja huutaen:

--Elkää pudottako sitä kiveä kaivoon ... paholaisen vietävät!

Mutta se oli jo myöhä: Molskahtaen syöksyi kivi kaivon pohjaan ja pojat
riehahtivat kauhuissaan pakoon minkä jaloista pääsi. Janne juoksi
perästä ja hutki patukalla kintuille minkä kerkesi, pojat huusivat,
Janne kiroili ja isäntä kehotteli rappusilla seisten:

--Anna pakanoille...! Anna paremmin hyväkkäille...! Voi nuo juoksulaat
minkä hyvänsä tekivät!

Mutta Jannella oli onneksi isot saappaat jalassa ja hän sattui
kompastumaan kiveen, joten pojat pelastuivat enemmästä kurituksesta.
Pitkän matkan painoivat he toki vielä täyttä juoksua tietä pitkin
uskaltamatta taaksensa katsahtaa. Mutta tultuansa vakuutetuksi, että
takaa-ajaja oli jäänyt jälelle, poikkesivat he tiepuoleen.

Siinä istuivat he nyt kauan sanattomina. Kukin katseli omia pohkeitansa.
Vihdoin kysyi Vesa:

--Sattuiko sinuun, Saku?

--Sattui tuohon... Entäs mihinkäs kohtaan sinuun sattui?

--Ei kun tuohon vain pohkeeseen ... ja tähän toiseen jalkaan, selitti
Vesa. Juntus taas kehasi:

--Minuunpa sattui kolmeen paikkaan ... ja olisi vielä sattunut, jos minä
en olisi oikein juossut?

Saku jo näytti suuttuneelta, mutta silloin selitti Otto:

--Paraneepa tämä, kun voitelee sylellä näin.

Toiset seurasivat neuvoa, sylkäsivät vitsan jälkiin ja voitelivat ne
näpillänsä. Itse asiassa jokaista harmitti Jannen menettely, ja se harmi
yltyi sitä mukaa kun sylellä voideltuja vitsan jälkiä rupesi
kirvelemään. Kukaan vaan ei olisi halunnut sitä suuttumustansa ilmaista
ja siten ensimmäisenä osottaa, että häneen on sattunut kipeästi. Vihdoin
rohkasi toki Vesa luontonsa: Jannelle kostaaksensa hän kehasi:

--Olisi meidän renki Matti osannut antaa kovemminkin.

Ja oitis laski Jannen arvo poikien silmissä: Nyt kehasi Sakukin:

--Olisi vaikka kuka osannut... Jos vaikka minä olisin ottanut meidän
renki Pekan kyntövitsan ja sillä oikein vedellyt, niin suuremmat
makkarat olisi pitänyt nousta.

--Ja jos minä olisin vedellyt oikein isolla takkavitsalla, niin olisi
pitänyt kohota ihan sormen paksuiset makkarat, ylvästyi siitä Ottokin.
Esa heilautteli kannuansa ja ilmotti:

--Tahi jos minä olisin lyönyt vaikka tällä läkkikannulla, niin koko pään
olisi pitänyt haleta.

Ja joukko tunsi nyt olevansa voittamaton. Juntus jo ilkkui Jannen
kaatumisella: hän juosta kontuutti matkien, langeten vihdoin muka Jannen
tavoin ja ilkkui:

--Se kun juosta konttuutti ensin näin ... ja sitte tuiskahti näin
turvallensa.

Koko joukko nauroi nyt sille vahingolle niin riemuisasti että muutamat
aivan yltyivät pyöräyttämään häränpyllyn. Juntus siitä innostui: hän
juosta hönttyytti ympäriinsä ja ollen muka hevonen hirnasi:

--Hii-ha-ha-ha-ha!

--Hii, hirnasi Esakin ja alkoi hyppiä Heikki Tirrin mustan oriin tavoin,
syöksyi lopuksi täyttä ravia tielle ja alkaen painaa sitä pitkin että
ikenet olivat irvellä huusi hän:

--Nyt sitä ajetaan Tirrin oriilla kaupunkiin telehvoonia katsomaan...
Hii-ha-ha-haa!

--Hii-ha-ha-haa! himasi siihen koko joukko ja syöksyi hevoskarjana Esan
jälestä. Vasta ensimmäisessä ylämäessä pysäytettiin juoksu ja Vesa
ylpeili:

--Kun olisi näin monta oritta sinunkin isälläsi, Saku, niin sitte kun me
ottaisimme niistä yhden ja ajaisimme oikein, niin tuo pöly vain
tupruaisi... Tupruaisihan, Saku?

--Tupruaisi... Ja sitte jos karrit särkyisivät, niin kun me kaikki pojat
nousisimme sen hevosen selkään ja ajaisimme oikein täyttä nelistä, niin
siitä ei ennättäisi mikään tieltä pois... Ei lintukaan ennättäisi ...
eikä vanha akka ... eikä mikään... Eihän ennättäisi?

--Ei.

--Ja sitte siinä olisi hevosen selässä miestä...! Se olisi niin pitkä
selkä kuin pappilan pytingin katto... Olisihan...? Vai eikö olisi?

--Olisi.

--Ja silloin ei uskaltaisi tulla sekään kaivotalon Janne... Vaikka
hänellä olisi miten pitkä patukka, niin ei uskaltaisi, kun se hevonen
oikein porhaltaisi! tarttui Juntus. Se muistutti taas mieleen vitsan
jälkien kirvelyt. Hetkisen olivat pojat ääneti. Saku suuttui Jannelle ja
kun siihen kohdalle, aivan tien molemmille puolin sattui suunnattoman
iso kylän yhteinen lammaskatras, ei hän voinut olla sille vihaansa
purkamatta. Äänettä sieppasi hän vitsaläjästä pitkän vitsaksen
patukaksi, syöksyi lammaskatraaseen ja huudahti:

--Ajetaan, pojat, lampaita!

--Ajetaan! Ja oitis liehui jokaisen kädessä aimo patukka. Suunnattoman
iso lammasjoukko alkoi painaa tietä pitkin ja poikaparvi perästä patukat
kohoina. Lampaita oli yli kaksi sataa, niistä neljäkymmentäseitsemän
kellokasta. Oli kuiva aika ja tiestä nousi aivan mahtava pölypilvi kun
tämä omituinen joukko painoi hurjaa vauhtia mäkeä ylös, toista alas.
Monet kymmenet lampaankellot kalisivat. Pojat huusivat. Semmoisessa
mahtavassa pölypilvessä ja semmoisella vannalla saapuivat he kylään,
jonka läpi tie kulki.

Ja nyt sattui koko kylän väki olemaan talkoissa Juvosen pellolla, aivan
maantien varrella, mutta oli nyt keskellä peltoa kahvia juomassa.
Puhuttiin taas telefoonista, joka kulki kylän läpi. Joku vaimoista
päätteli viisaana:

--Kylläpähän vielä nähdään!

Vaiettiin. Toinen vaimo jo lisäsi:

--Sitä Antti-Kristuksen tuloahan ne ennustavat... Ei siitä langasta
siunausta tähän kylään vuoda.

Hän haukkasi sokeria, puhalsi kahviin ja lisäsi kuin itsekseen:

--Milloin hän sitte itse ilmestynee.

Kohta alkoi kuulua outoa melua. Väki tarkkasi. Kohta nousi suuri
pölypilvi, joka lähestyi uhkaavana, ja melu koveni. Alussa ei väki
käsittänyt mikä on tulossa. Vihdoin arveli vanha Juvonen:

--Lampaatkohan nuo juoksevat ... kun se kuulostaa vähän lampaan kellon
ääneltä!

--No eihän se nyt paha henki toki lampaita ryllää ... viattomia eläviä,
oikasi siihen Ahokkaan vanha Lotta.

Pilvi yhä läheni ja melu koveni, mutta mitään ei voinut erottaa sakeasta
pölystä. Lotta jo arveli:

--Jokohan tuo on nyt se itse se vanha vihollinen tulossa...

Hän mietti. Väki oudosteli. Lotta lisäsi jo kuin itsekseen:

--Siinä se nyt on jo ... se itse Antti!

Mutta asia selvisi pian. Lauma syöksyi jo väen kohdalle. Juvonen huomasi
hurjan poikaparven ja kiroili hädissään:

--Johan minä sanoin, jotta ne ovat lampaat...! Ottakaa sukkelaan seipäät
ja antakaa niille syötäville, tahi ne ajavat lampaat kuoliaiksi.

Väki syöksyi aseita etsimään. Juvonen huusi lisää:

--Ne ovat paholaisen juoksupoikia... Antakaa ruojille seivästä!

Ja nyt alkoi ajo. Pojat huomasivat vaaran ja huudahtivat:

--Voi ... voi!

Ja yhä hurjempaa vauhtia painoivat he tietä pitkin, väkijoukko riensi
meluten perästä. Pojat unohtivat lammasten ajon ja koettivat vain
pelastua. Mutta älytön lammaslauma painoi vain eteenpäin. Kahden puolen
tietä oli pisteaitaa, joten pojat eivät uskaltaneet poiketa tiepuoleen,
peläten viipyvänsä aidan yli noustessa liika kauan ja siten joutuvansa
ahdistajien käsiin.

Niin mentiin kylän halki. Seipäät heiluivat. Väki huusi ja kiroili.
Tielle sattui kauppias Juntusen poika Vikki ja Pekka Suokkaan poika
Tena. He olivat siinä noppakiviä valitsemassa, kun lammaskatras
lähestyi. Pelokkaina vetäytyivät he aitoviereen. Pojat syöksyivät
laumoinensa ohi ja huomattuansa nuo kaksi turvatonta poikaa, huusi Esa:

--Tulkaa pakoon ... ne tappavat!

Molemmat pojat säikähtivät siitä niin että suin päin syöksyivät yhteen
joukkoon. Niin kasvoi joukko kahdella ja nyt kävi hurja kulku kylän
läpi.

Mutta vihdoin loppui kylän kujatie. Tultiin metsään, jossa ei ollut
aitaa, ja Saku huusi:

--Mennään metsään!

Ja sitä kyytiä syöksyikin poikajoukko tiheään koivikkoon. Väkijoukko ei
sitä huomannut, sillä sakeassa pölyssä ei voinut mitään nähdä. Suin päin
se seurasi lammaskatrasta, joka vielä jatkoi pakoansa. Viimein katras
pysähtyi ja seisoi tiellä rauhallisena, kun takaa-ajajat saapuivat ja
siunailivat:

--No senkös taivaaseen ne pojat hävisivät!

Ei kukaan voinut sitä käsittää. Etsittiin, mutta mitään ei löytynyt.
Joku siunaili jo:

--Mutta mitähän ne oikeastaan olivatkaan, kun hävisivät kuin tyhjä
taivaaseen!

Ja silloin välähti kaikkien mieleen ajatus telefoonista ja pahoista
hengistä. Jo arveli eräs:

--Jokohan nuo akat ennustivat oikein!

Mietittiin asiaa. Äskeinen puhuja toisteli:

--Kunhan ... kunhan tässä ei olisi vain ollut itse se hyvin vanha poika
ihmispoikien muodossa peliänsä pitämässä ... kun se tuolla tavalla
hävisi!

Sitä pohdittiin vakavasti ja illempana levisi se usko että lampaita
ajaneet pojat olivatkin olleet pahoja henkiä. Se usko varmistui, kun
ennen maatapanoa huomattiin kaksi kylän pojista hävinneeksi. Jokainen
päätteli siitä:

--Ei suinkaan ne oikeat ihmisen lapset ole ennenkään lapsia vieneet!

Se ajatus oli aivan luonnollinen. Kylä oli kauhuissansa.

Kadonneiden kodeissa itkettiin ja surtiin ja sinä yönä ei uskallettu
nukkua koko kylässä, sillä pelättiin pahan hengen uutta ilmestystä.
Kadonneita etsittiin ja niiden vanhemmat olivat jo sairaat surusta.




VII


Sakun isä, lukkari Tenho Ossian Kuvatus oli ollut laiskan koulua
pitämässä. Pojat olivat olleet hyvin unisia, eivätkä siis tehneet
hänelle kiusaa. Siksi hän palasikin kotiinsa hyväntuulisena. Sovussa hän
joi kahvia vaimonsa Hellä Karoliinan kanssa ja puheli:

--Jopa tämä Sakukin, kun pääsee rippikouluikään, niin rupeaa itse
leipäänsä tienaamaan.

Ja kun kahvi oli juotu, otti hän virsikanteleensa, pihkasi sen jouhen ja
pyysi:

--Tuoppas Hellä se nuottikirja tänne... Minä tuossa vähä veisaan!

Hellä otti nuottikirjan ja lähti astua pyörittelemään keittiöön. Lukkari
ryki kurkkunsa puhtaaksi ja alkoi vetää virttä, vähän nenäänsä
honottaen. Viimein hän valittikin:

--Tuo nenän pakana kun on tukossa, jotta ei tahdo nuotissa pysyä... Jos
tuo nuuska hänet selvittäisi!

Hän turisti nenänsä puhtaaksi, pani nuuskan ja jatkoi sitten. Hellä
Karoliina oli palannut keittiöstä, kuunteli ja nyökytteli hartaasti.

Heillä oli nyt niin rauhallista ja kodikasta. Lukkari aivan heltyi.
Tyytyväisenä hän puheli:

--Kasvaakin tänä vuotena nuo omatkin elot niin hyvästi, että kaikki
pitäjään elot joutavat myötäviksi ja voi ostaa nyt sinullekin kerralla
muutaman tusinan uusia paitoja, niin ei tarvitse aina olla niiden
puutteessa ... eikä joka kuukausi ostaa.

Rouva nyökytteli hartaana, kiitollisena ja puheli muka miehensä
anteliaisuutta estelläksensä:

--Eikö noita jo minun loppuiäkseni riittäne... Jo tuo minutkin kohta
täältä korjannee luoksensa taivaaseen.

Harvoin oli heidän elämänsä ollut niin tyyntä ja rauhaisaa.

Mutta jonkun ajan kuluttua johtui lukkarin mieleen vallesmannin perheen
suru ja hän kysyi:

--Onkohan se vallesmannin poika jo löytynyt?

Hellä Karoliina ei tiennyt ja rupesi taas suremaan.

Lukkari huusi silloin keittiöön palvelijoille:

--Menkääpäs sanomaan Sakulle, jotta menee kysymään, onko se vallesmannin
poika yhä kateissa!

Mutta turhaan etsi Anni Sakua. Hän ilmotti:

--Ei sitä ole!

--No tottapahan tulee syömään! arveli siihen lukkari.

       *       *       *       *       *

Saapui siitä ruoka-aika. Tavallisesti oli Saku ollut siinä asiassa hyvin
säntillinen: ensimmäisenä oli hän aina ollut pöydässä. Ei ihme että
Hellä Karoliina nyt oudostui:

--Ka ... hyvä isä kuitenkin... Eikö sitä Sakua olekaan!

Lukkarikin oudostui ja käski:

--Menepäs nyt, Anna, ja hoihkase Saku syömään!

Mutta Sakua ei kuulunut. Lukkari jo arveli voileipää tehdessään:

--Mikähän sen pojan hyväkkäälle tuli! Odotettiin. Hoihkittiin vielä
kerta, mutta turhaan. Hellä Karoliina hätäytyi. Äskeinen Vesan kohtalo
ja järkkynyt mieli pani aavistamaan pahaa. Hän käski lukkaria:

--Huutaisit nyt itse.

--Saku...! Sa-ku! huusi lukkari akkunasta ja--Saku hoi! auttoi rouva
toisesta. Ei kuulunut. Rouva alkoi jo tulla levottomaksi. Hän etsi ja
touhusi vaivaloisesti kävellä väännätellen. Jo etsivät palvelijat apuna.

Mutta turhaan. Rouva ärtyi jo palvelijoille. Nämä tuskastuivat. Se koski
äitiin ja hän alkoi kiihtyä. Lapsen kohtalo huoletti. Olihan Vesakin
juuri kadonnut. Miksi ei hänenkin lapsellensa olisi voinut samoin käydä!
Hikisenä huohottaen palasi rouva ja istahti.

Ja nyt ei maistunut kummallekaan ruoka. Jonkun ajan kuluttua itkeksi jo
rouva, puhellen:

--Vaikka lie lapsi rukka joutunut saman kohtalon omaksi kuin Vesa
parkakin!

Sitä aavisteli jo lukkarikin, mutta puolusti omaa poikaansa:

--Sehän se vallesmannin poika pahennus onkin sen opettanut kaikille
pahoille ilveille!

       *       *       *       *       *

Niin kului päivä lähelle iltaa. Kylällä kerrottiin ihmeellisiä arveluita
Vesan katoamisesta. Ne kertomukset tarttuivat lukkarin väkeen, ja kun
Sakua ei mistään löytynyt, kiihtyivät mielet. Lukkari jo mutisi kuin
itseksensä:

--Saa niitä tässä tätä isoa joukkoa syöttää ja elättää, mutta ei niistä
ole sen vertaa, jotta lapsista pitäisivät huolen!

Hellä Karoliina arvasi heti asian, sillä jokseenkin samoilla sanoilla
oli lukkari aina ennenkin alottanut riidan. Hän jo rykäsi itseksensä ja
ryhtyi kärpäslapulla tappamaan pöydällä kihiseviä kärpäsiä, kiukutellen
niille hermostuneena, ja kun lukkari vielä jatkoi joukon suuruutta
valitellen, sanoi hän riidan aluksi:

--Kukas sinun käski mennä naimisiin!

Ja kohta oli nyt lukkarinkin talon elämä nurin. Väki lähetettiin
etsimään Sakua. Rouva itki ja tuskaili. Lukkari tuskastui ja ärjäsi
lopulta:

--Hyvin sinä olisit joutanut pitämään huolta pojasta...! Kymmenen akkaa
on talossa ja kaikki vain syövät ja makaavat siinä!

--Ten-ho! löi rouva jo lihavaan polveensa varottavasti ja jatkoi:--Minä
sanon sinulle, Tenho Ossian vielä kerran, jotta muista kenen palvelija
sinä olet ja jotta sinä olet naimisissa oleva mies.

Lukkari siitä yltyi. Sukeutui sanan vaihto. Lukkari varotti
kämmensyrjällään ja tankkasi samalla, joka sanaa painostaen:

--Minä sanon sinulle, Hellä Karoliina, jotta muista sinä, jotta sinun
miehesi on kirkon palvelija ja jotta sinä et saa olla pahana esikuvana
seurakunnalle!

Silloin nousi rouva, meni miehensä nenän eteen, varotti samalla lailla,
kämmensyrjällänsä tahtia lyöden, ja tankkasi:

--Ja muista sinä, Tenho Ossian, jotta sinä olet seurakunnan edessä
luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja jotta sinä et saa
seurakunnan edessä sanaasi syödä.

Lukkari nuuskasi kiivaasti. Rouva rupesi kärpäslapulla tappamaan
kärpäsiä akkunasta, kääntyi tehtävänsä lopussa puoleksi lukkariin päin
ja yritti:

--Ja minä sanon sinulle vielä sen...

--Hel-lä! varotti lukkari keskeyttäen, sillä hän arvasi mitä nyt jo oli
tulossa. Mutta rouva yltyi:

--Minä sanon si...

--Hel-lä! keskeytti lukkari aivan karjasemalla.

--Jotta sinä olet virren honottaja! huusi silloin Hellä Karoliina sen
sanottavansa. Sitä ei lukkari koskaan sietänyt, sillä hän ei millään
muotoa tunnustanut veisaavansa nenäänsä. Raivostuneena sieppasi hän
kahvikupin pöydältä, paiskasi sen säpäleiksi lattiaan ja poistui
ähähtäen:

--Saakeli.

Alkoi uneton yö. Isäntäväki riiteli. Rouva itki välillä ja koko väki
etsi kadonnutta lasta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna tuli lukkari jo aamiaisen aikaan vallesmannin luo ja
kertoi Sakun häviöstä. Molemmat isät olivat aivan sekaisin. Nimismies
päivitteli:

--Tjaa...! Tjaa, veli!

--Tjaa!

Vaiettiin. Taas yritti vallesmanni:

--Minä en enää ymmärrä mitään... Kun saisi edes kaupunkiin telefonoida,
mutta senkin ovat rikkoneet, ruojat, niin ettei enää voinut lääkäriä
kutsua...! Lempikin kun tässä mylläkässä vielä sairastui!

Masentuneena, yönuttuun puettuna hän käveli edestakaisin ja lisäsi:

--Nikodemus toki saatiin tähän suonta lyömään, jotta ei halvaus
tulisi... Täytyi turvautua jo siihenkin vanhaan konstiin!

--Tjaa!

Ja taas vaiettiin. Lukkari hankasi nenänsä alusta nenäliinatukulla ja
pani nuuskaa talon rasiasta. Isäntä jatkoi miettivää kävelyänsä
äänetönnä kunnes huusi pois lähtevälle Nikodemukselle akkunasta:

--Nikodemus...! Joko sinä sait palkkasi?

--Joo, herra vallesmanni!

--Kuule ... kuule...! Joko se Nikodemus menee? tuli lukkarille kiire.
Hän riensi akkunaan, pani silmälasit päähänsä ja huusi:

--Nikodemus... Kuule Nikodemus!

Nikodemus pani lasit juhlallisesti nenällensä, keikisti päänsä ja
vastasi sitten:

--Joo, herra lukkari.

--Meneppäs, kuule, Nikodemus, samalla tiellä ja lyö suonta siitä meidän
rouvasta... Sekin on sairaana ja haluaisi sinua.

--Soo! lausui Nikodemus juhlallisella äänellä ja lähti. Vallesmanni
kolusi kaapissansa, otti sieltä pullon, kilkutteli sitä ja lausui:

--Vieläkö hänestä tullee lasit mieheen...! Kallistuu tuokin särvin,
jotta eivät enää palkat riitä.

He ryhtyivät sitä tasailemaan. Sitä tehdessä virkistyivät hieman mielet.
Vallesmanni voi jo puhella virkatehtävistänsäkin sen verran että
ilmotti:

--Lautamies Koljosen ja siltavoudin lähetin tutkimaan, kuka sen on tuon
telehvoonilinjan särkenyt... Kun sais pakanat kohta ensi yrityksestä
kiinni ja antaisi hyvät sakot, niin pitävät kyntensä erossa... No,
maistappas, veli!

--Tjaa!

       *       *       *       *       *

Antti Juhanan mökissä istui isäntä itse Urho Ernestin kanssa synkkänä,
tupakoiden. He olivat puhuneet telefoonin hävityksestänsä ja nyt murisi
Antti Juhana:

--Mutta tottapahan nyt on poikki... Niin jotta ei siinä enää lennä!

Syntyi äänettömyys. Sen lopetti Urho Ernesti, selittäen:

--Sillä hienolla puulla ei vielä katkennut pakana, vaan kun se iso honka
hakattiin ja se kaatua rusahti, niin katkesikin siinä lanka.

Eevastiina oli seurannut keskustelua ja huokaili nyt:

--On ... on sitä tällä köyhällä koettelemusta... Kaikki telehvoonit ne
vain sen harteille taakkaa tuovat ... kaikki ne vain lisäävät köyhän
kuormaa.

--Niin kuin tää mikä? kysyi siihen lautamies Koljonen, joka juuri tuli
tupaan siltavoudin kanssa ja kuuli Eevastiinan valituksen.

--Niin kuin nyt tääkin pahan hengen lanka ... tää telehvooni, murahti
siihen Antti Juhana.

--Ka rikkoneetpa ne ovat sen nyt, oikasi lautamies. He eivät tienneet,
että sen olivat rikkoneet juuri Antti Juhana ja Urho Ernesti, vaan
tulivat juomaan. Piippu ikenissä murahti siihen Antti Juhana:

--Ka joutikinpa tuon rikkoa ... rikkoa...

--Jouti, vahvisti Urho Ernesti. Lautamies Koljonen turisti joukon luona
nenänsä, pyyhki sen aluksen kämmensyrjällänsä ja arveli:

--Kuka hänet vain lie rohennut rikkoa!

--Ka kukapa se! murahti Antti Juhana hyvillänsä, ylpeänäkin. Koljonen
toisteli:

--Kuka, kuka hänet lie viilettänyt poikki ... kun siitä ei kuulu nyt
enää se sana lentävän.

--Vai jo toki lakkasi lentämästä ... rietas! oli Urho Ernesti
tyytyväinen tekoonsa ja Antti Juhana ilmotti:

--Ka tämän Urho Ernestin kanssapa me sen vain vetäisimme poikki ...
sillä isolla hongalla!

--Vai te se!

--Me.

--Mhyy!

--Mehän sen vetäsimme! vahvisti Urho Ernesti Ernestikin. Lautamies
aluksi vaikeni, mutta lausui sitten:

--Ka sittenpä tässä ei ole enää sen enempää selvässä asiassa!

--Eihän tässä! arveli Antti Juhanakin ja naapuri lisäsi:

--Ei.

--Ei ole ... ei ole! yhtyi vielä Koljonen ja nyt puhuttiin pitempi aikaa
päivän tapahtumista ja telefoonin osuudesta niihin. Vihdoin ilmoitti
lautamies:

--Ka sittepä minä voin tässä samalla tiellä manata vallesmannin puolesta
käräjiinkin ... vastaamaan siitä telehvoonin vikuuttamisesta...! Kun
tämä siltavouti on tässä vieraana miehenä!

Raskas, synkkä äänettömyys seurasi niitä sanoja.

Vieraiden lähdettyä selvisi Eevastiina ja pitäen varansa, ettei mies
pääsisi häntä taas onnettomuudesta soimaan alkoi hän sille juonitella,
syyttää telefoonin särkemisestä. Hartaalla äänellä kaikerteli hän:

--Kun sitä olisi siinäkin asiassa uskonut ja luottanut sanan apuun, eikä
siihen omaan voimaansa, niin ei olisi tätäkään tullut.

Niin alkoi katkera juonittelu. Tuli jo iltapäivä. Yhä jatkui jurnuttelu.
Jo huokaili Eevastiina ilkeästi:

--Mutta onpa tuo osannut vaimonkin silmät soaista ... on se osannut
pimittää vaimon, kun se on kaikkien pahantekijöiden kelkkaan sen
suostumaan saanut...! Hoh-hoi sentään!

Mutta nyt vastasi jo Antti Juhana yhtä ilkeästi: Ovesta ulos
työntyessään myönteli hän:

--Ka eipä se sanankaan valkeus jaksa valaista ihan älytöntä akkaa ...
koskapa on antanut sen joutua tään tuhman miehen kelkkaan!

       *       *       *       *       *

Mutta vähitellen alkoi levitä valoa tähän surulliseen asiaan. Ukko
Juvonen oli tullut kyläläistensä valtuuttamana pyytämään vallesmannin
apua kahdessakin asiassa: ensiksi että löydettäisi kadonneet pojat Tena
ja Vikki ja toiseksi että ryhdyttäisi poistamaan telefoonia. Hän selitti
nyt asiansa:

--Eipä siitä muuta erikoista kuulu, ne kyläläiset vain lähettivät
pyytämään jotta, jos tää vallesmanni virkansa puolesta nousisi sitä itse
ukkoa vastaan ... se on nähty siellä meidän kylällä lampaita ajamassa ja
sitte vei muun hyvän lisänä kaksi lasta.

--Mitä 'itse ukkoa'? hämmästyi vallesmanni. Toinen selitti:

--Ka sitä, joka vei sen kauppias Juntusen ja talokas Suokkaan pojat ...
ja joka sitä kylän lammaskatrasta ajoi.

Asia sotkeutui tämän selityksen johdosta. Vallesmanni jo siunaili:

--Mikä vietävän ukko se sielläkin jo poikia vie?

--Ka se oikea ukko ... se jolla on se paha nimi.

--No tääpä nyt vasta on...! Mistä se on kotoisin se ukko? sotkeutui
toinen.

--Ka sieltä omasta valtakunnastaan ... niin kuin herra vallesmanni
tietää...

Lopulta ei asiasta tahtonut tulla mitään selvää. Vasta kun vallesmanni
pani kovalle, vaatien tietoa mikä ukko se on, ilmotti Juvonen:

--Ka se joka meidät itse kunkin on vietellyt pois herrasta ... niin kuin
vallesmanni itsekin tietää... Se vanha vihtahousu.

Alkoi uusi selvittely. Vihdoin älysi vallesmanni asian, kun sai kuulla
että se oli ilmestynyt viiden pojan muodossa. Hän kysyi:

--Minkä ikäisiä ne pojat olivat?

--Ka eipä niiden ijästä ... tuossa kymmenen korvilla... Mutta muuten
olivat hyvin siihen isäukkoonsa, ihan hyvin suuria heittiöitä!

Nyt selkeni vallesmannille asia. Riemastuneena huudahti hän vaimollensa:

--Lempi... Lempi hoi... Nyt sen pahan hengen jälillä jo ollaan: Se on
mennyt tämän lukkarin poikahalvatun kanssa kaupunkiin päin ja tehnyt
vielä kaikenlaista ilkeyttä mennessänsä!

--No herran kiitos...! Miten iloinen minä olen nyt! pääsi rouvalta
riemastunut huudahdus. Vallesmanni jo hykerteli käsiänsä ja uhkaili
Vesalle rangaistusta:

--Maltahan sinä ... maltahan kun minä sinut kynsiini saan!

Nopeasti järjesti hän takaa-ajon ja lupasi Juvoselle toimittavansa
kadonneet lapset vanhemmillensa. Kun Juvonen yhä viipyi, kysyi hän
siltä:

--Vai onko sinulla vielä mitä muuta asiaa?

--Eipä siitä erikoista... Paitsi jotta ne kyläläiset pyytävät poistamaan
tämän telehvoonin, jotta ei se paha henki...

--Telefooninko? keskeytti vallesmanni kiivaasti.

--Ka sen... Ne jo siitä meidän kylän kohdalta hävittivät valmiiksi sen
telehvoonilinjan, jauhoi Juvonen. Silloin huusi vallesmanni vihoissaan
akkunasta:

--Matti... Matti hoi! Heitä pois ne muut työt ja mene sanomaan lautamies
Koljoselle, jotta manatkoon kaikki Köyhäjoen kyläläiset oikeuteen
telefoonilinjan hävityksestä!

Sen kuultuaan painui ukko Juvonen tavallista syvempään kumaraan.




VIII


Mutta palatkaamme poikien luo.

Lampaanajoseikkailusta selvittyään he hiiviksivät kotvasen arkoina
metsässä. Vasta kun uskoivat olevansa turvassa he pysähtyivät erään ahon
reunaan ja alkoivat puuhailla: Joku kuori hampaillansa koivunvarvoista
vispilän varpoja, joku löi itseksensä noppaa. Uudet tulokkaat eivät
olleet vielä perehtyneet joukkoon ja katselivat sitä kädet housun
taskussa. Sakua suututti äskeinen onnettomuus ja hän alkoi purkaa
sisuansa piiskaamalla erästä koivua vitsalla. Vihdoin alkoi Juntus
puhelun, kysyen vierailta:

--Olettekos te tämän kylän poikia?

--Olemme.

--Entäs kenenkäs ne olivat ne lampaat? tarttui Esa.

--Eivät ne olleet kenenkään yhden talon... Siinä olivat kaikkien
lampaat! selittää tokersi juro Tena ja Saku varoitti:

--Elä sitte mene sinne kotiisi! Ne lyövät nyt siinä kylässä.

Ja siksipä ei Tena ja Vikki uskaltaneetkaan mennä kotiinsa, vaan
lyöttäytyivät joukkoon. Aho oli joltisenkin marjainen. Pojat tyydyttivät
siinä ensin nälkänsä. Mutta kohta arveli Juntus:

--Kun olisi missä hernettä?

Se arvelu miellytti toisia ja Vesa tiedusti Vikiltä:

--Kasvaako täällä kenen pellossa hernettä?

--Kasvaa, vastasi juro Vikki.

--Kenen?

--Kasvaa siinäkin Leinosen pellossa, mutta siitä se ukko Leinonen näkee!
selittää tokersi Vikki. Saku tarttui nyt:

--Kasvaakos kenen muiden pellossa, niin jotta ei näy?

--Kasvaa.

--Kenen?

--Kasvaa vaikka kenen... Senkin Juvosen Rinnepellosta jos ottaa, niin
siitä ei näy, selitti Vikki jurona ja oitis päätti joukko:

--No mennään sinne!

Onnellisesti, metsätietä myöten kierrellen, pääsivät he perille ja
puhdistivat miltei puhtaaksi Juvosen hernemaan; söivät kylliksensä ja
ottivat evääksi mikä mahtui Esan läkkikannuun. Lähellä olevassa,
äskettäin heinillä täytetyssä ladossa he saivat oivallisen yöpaikan.
Telmiessä ja häränpyllyjä pehmeässä heinässä laskiessa unohtuivat kaikki
päivän tapahtumat ja Juntus sanoi:

--Nyt kun olisi tupakkaa, niin sitte saisi Saku puhaltaa savut
nenästään... Puhaltaisitko Saku?

--Puhaltaisin kyllä! kehäsi Saku ja Vikiltä hän kysyi:

--Jos olisi tupakkaa ja piippu eikä isäsi näkisi, niin uskaltaisitko
polttaa tupakkaa?

--Uskaltaisitkos sinä?

--Uskaltaisin... Ja vaikka olisi isäkin, niin minä uskaltaisin!
ylvästeli Sakuja kehasi:

--Ja honottaakin uskaltaisin isän tavalla... Ja yhdenkin kerran kun isä
tuli kotiin, niin me Simosen Pojun kanssa honotimme navetan ylisillä
niin jotta isä kuuli.

--Löikö se sitte?

--Ei... Se ei nähnyt... Mutta mammalle se oli sitte iltasella äkäinen ja
sanoi, jotta: mitä pahan hengen poikia sinä kokoat sinne ylisille!

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli sunnuntai. Se oli kaunis, tyyni päivä. Huolettomana
vaelsi nuori joukko, kiersi takateitä myöten maantielle ja painui sitä
pitkin edelleen. He tulivat vieraan seurakunnan kirkolle. Äkkiä kumahti
kirkon kello ja Esa huudahti:

--Pojat...! Nyt on pyhä...! Toisetkin sen hoksasivat ja Saku ehdotti:

--Lähdetään kirkkoon... Jos siellä on semmoinen lukkari kuin isä, niin
sitte honotetaan sille!

Ja juoksujalassa painoi joukko kirkkomäelle. He eivät kumminkaan
ehtineet aivan kirkon luo, kun tapasivat joukon tuntemattomia poikia
tienvarrella aidalla istumassa. Vesa lähti juosta renttuuttamaan niiden
luo, huutaen niille juostessansa:

--Pojat hoi! Vaihdetaan hattuja!

--Mennään hattuja vaihtamaan! riehahti jälkijoukkokin juoksuun ja kohta
oli hattukauppa menossa. Ainoana ehtona oli, että koko oli sopiva. Kun
kaupat oli tehty, siirtyivät pojat hyrynlyöntiin, aivan kuin itsestänsä,
ilman keskustelua. Toisella puolen olivat tuntemattomat kirkkomäen
pojat, toisella seitsemän meille jo tuttua poikaa. Kiekko hurahteli
pitkin maantietä, pojat huusivat ja seipäät heiluivat juuri
puolipäiväsaarnan aikana.

Mutta sattumalta osui kiekko Sakun jalkaan. Tämä älähti ja alkoi
liikata.

--Sattuiko sinuun? tiedusti Vikki.

Saku ei vastannut, vaan lynttyytti syrjään. Peli taukosi.

Vastapelaajien joukko lähestyi katsomaan. Silloin ilmotti Juntus:

--Tuo poikahan se viskasi.

--Elä valehtele! väitti poika, mutta Vikki vahvisti:

--Viskasitpas!

--Se on vale!

Mutta silloin tarrasi Saku poikaan kiinni ja alkoi tappelu. Yksi pojista
varotti Sakua uhkaavasti:

--Elä lyö!

--Lyönpäs! uhkasi Saku ja alkoi murikoida nyrkillänsä. Alussa katselivat
toiset rauhallisina, ympärillä seisoskellen ja Juntus sanoi:

--Saku voittaa!

--Purase, Saku, sen kättä! neuvoi Vesa.

--Puraseppas! uhitteli tappeleva poika.

--Purasen kyllä! vannoi Saku, vetäen poikaa tukasta. Poika alkoi huutaa:

--Elä tukista, kuule, tahi kun minä ärjäsen!

--Ärjäseppäs!

--Ärjä-sen! huusi poika ja oli jo pakotettu huutamaan:

--Aku...! Tule avuksi Aku!

Aku riensikin avuksi. Mutta silloin syöksyivät pojat Sakun avuksi ja
vastatappelijoiden joukko liittyi yhdeksi. Syntyi sanomaton rähäkkä...
Kepit heiluivat, revittiin vaatteita, tukistettiin, huudettiin. Meluun
sekaantuivat tappelevien poikien koirat: nähdessään omansa mylläkässä ne
juoksentelivat ympäri nujakkaa, haukkuivat ja ulvoivat. Kuului jo
kirouksia ja itkua ja jo vuoti usean nenästä verta.

Mutta onneksi kuului melu kirkkoon. Suntio juoksi sen johdosta hätään,
ennen kuin ehti pahempaa tapahtua. Siepaten eräästä kärristä ruoskan,
juoksi hän nujakkaa kohti huutaen:

--Annan minä teille...

--Voi... Suntio! kuului huudahdus ja kuin siivillä lentää syöksyi koko
tappeleva joukko pitkin tietä jokirantaan. Siellä pesivät he haavansa,
istahtivat aidalle, toinen joukko toiselle ja toinen toiselle puolelle
tietä ja rupesivat toisiansa härnäämään, kertomalla vastustajista
ilkeyksiä toisillensa niin kovaäänisesti että vastustajat kuulivat.
Juntus alkoi:

--Tuon keskimmäisen yhden pojan kotona on miehillä hattu nurin päässä!

Toverit sille nauroivat vastapuolen harmiksi. Nämä maksoivat haukkuen:

--Nuo pojat ovat siitä pitäjästä, jossa syödään huttulusikalla tervaa!

Voitokkaina, vastapuolta sapettaaksensa nauroi sille se joukko. Joku
lisäsi:

--Ja sitte siellä kun syödään, niin lusikka on alassuin!

Taas nauroi se puoli. Vastapuolta silloin tuo harmitti. Niin jatkui tämä
kiertelevä haukkuminen. Mielet alkoivat kiihtyä ja uusi tappelu oli
lähellä. Mutta silloin sattui postin kuljettaja ajamaan aika kyytiä ohi.
Aisakellon kova ääni viehätti poikia ja Vesa huudahti:

--Pojat...! Koitetaan jaksetaanko juosta postin jälestä!

--No! syöksyi meidän tuttu, retkeilevä joukkomme koettamaan voimiansa
juoksussa.

       *       *       *       *       *

Närhin taloon asti jaksoivat pojat pysytellä postinkuljettajan
lähettyvillä, mutta siinä he jäivät jälkeen ja poikkesivat talon
karjapihalle, siellä rakenteilla olevia tikapuita tarkastamaan. Siellä
sattui olemaan kuivuuden tähden hieman ravistunut kaljatynnöri. Vanteet
olivat höltyneet. Helppo oli ne saada irti ja oitis hoksasi Saku
ehdottaa:

--Montako poikaa meitä on... Yksi ... kaksi ... kolme ... neljä ... Vesa
viides ... Vikki kuudes ... minä seitsimäs...! Seitsemän poikaa.

Hän luki nyt tynnörin vanteet ja ilmotti:

--Joka pojalle tulee vanne ja sitte ajetaan niitä kepin kanssa pitkin
tietä.

Oitis olivatkin vanteet irrotetut ja tynnöri lautoina. Ja nyt alkoi
iloinen kulku. Kukin pyöritti vannettansa juosten sen vierellä,
estääksensä sen kaatumista, ja niin mentiin aika kyytiä pitkin tietä.
Missä he vaelsivat talon ohi, juoksi koko väki katsomaan ihmettä ja
siunailemaan:

--No mitä maailman lopun kulkijoita ne nyt mokomat ovat!

--No en paremmin sano, siunailivat toiset.

Enemmittä häiriöittä voivat pojat kumminkin matkaansa juosta hölköttää.
Kuivalaisen talon kohdalla liittyi heihin kaksi poikaa ja sitten aina
yksi kerrallansa, kunnes heitä oli kaikkiaan kaksitoista. Mutta viimeksi
liittyneet viisi vanteetonta juoksi erillänsä, jälkijoukkona,
uteliaisuudesta mukana pysytellen.

Niin tultiin erääseen jyrkkään ylämäkeen. Sitä ylös kävellessä sanoi
Juntus:

--Voi piru kun on nälkä!

Nyt sen huomasivat toisetkin. Pidettiin asian johdosta neuvottelu.
Neuvottelun kuluessa riemastui Otto yhtäkkiä ja huudahti:

--Minäpä tiedän, pojat!

--Mitä? odotti joukko. Otto selitti:

--Kun olisi vaikka naurista!

Se neuvo tuntui hyvältä, mutta Juntus huomautti:

--Eipä ole!

--Jos kuka tulisi vastaan, niin kysyttäisi missä on, jatkoi Vesa ja
siinä toivossa lähti joukko mäen päälle päästyä taas juoksemaan, toivoen
pian löytävänsä naurishalmeen.

       *       *       *       *       *

Onni olikin heille nytkin suotuisa: Tuskin olivat he taivaltaneet
kilometrin vertaa, kun sivuuttivat Antti Soinisen noin yhdeksänvuotiaan
tytön Helmin, joka oli mennä tessuttelemassa kutsumaan Pinnasen Maria
heille äitiä hieromaan. Oitis he pysähtyivät. Saku kysyi:

--Tyttö hoi?

--Mitä? hymyili tyttö, alta kulmiensa katsoa tihraten.

--Onko sinulla isä? tokasi Esa.

--Oo-on, liverti hymyilevä tyttönen pitkään ja lisäsi:

--Ja on minulla äitikin, mutta sitä pitää hieroa.

--Kenenkäs tyttö sinä olet?

--Antti Soinisen.

--Onkos teillä naurista? meni Juntus jo suoraan asiaan, mutta Helmi
epäsi herttaisena:

--Ei ole... Mutta Pinnasella on iso huhta.

Se oli ilosanoma.

--Tiedätkös sinä missä se on? syventyi jo Vesa. Helmi vakuutti viisaasti
hymyillen:

--Tiedän... Ja olen minä käynytkin siellä Pinnasen Helmin kanssa.

--Etpäs tiedä ... elä valehtele! epäili tätä ilmotusta vakavana Tena.
Helmi siitä oli loukkautua ja sanoi:

--Vaikka kysy Pinnasen Helmiltä.

Nyt alkoi Helmin suostuttelu: Esa laski kävelyn lomassa jonkun
kuperkeikan. Vesa linkosi kiviä. Vihdoin ehdotti Saku, kauppaa hieroen:

--No tule sitte ja vie, niin saat yhden vanteen.

Helmi mietti asiaa, mutta epäröi:

--Eee-ii toki! Onpa meillä vanne itselläkin.

--Eipä ole rautavannetta, kehäsi silloin Otto ylpeänä. Helmi yhä
vastusteli:

--Vaikka ei... Mutta ompa puuvanne.

Ei tietty mitä sanoa. Hölmö Juntus toki huomasi ja ilmotti:

--Eipä puuvanne ole niin hyvä.

Sillä lailla he jatkoivat kaupan hieromista kunnes tulivat erään
metsätien haaraan. Siinä sanoi Helmi:

--Tästäpä se menee tie sinne Pinnasen naurismaalle, mutta minä en sano.

--Mitä et sano?

--Sitä mistä se sitte menee siinä toisessa kohti, josta eroaa Pajusen
mökille, hymyili Helmi viisaana.

Mutta kun tinkimistä yhä jatkettiin ja Saku lupasi antaa vielä leluja,
suostuikin Helmi oppaaksi ja he lähtivät Pinnasen naurismaalle. Sinne
vievä tie oli huonoa polkua. Vanteet eivät siinä pyörineet ja siksipä
pojat heittivätkin ne tiepuoleen, yksi ensin, toinen sitten. Täten
tulivat ne olemaan jonkunmoisina tien viittoina myöhemmille etsijöille.
Matkalla yhdistyi jälkijoukko ja niin oli heitä lopullisesti kaksitoista
poikaa ja yksi tyttö.




IX


Sillä välin oli lukkarin ja vallesmannin taloissa saatu asiaan aina
uutta valoa. Nikodemus oli jutellut Oton ja Esan katoamisesta ja
vallesmanni oli oitis oivaltanut asioilla olevan yhteyttä. Tutkimalla
sai hän selvän, että Oton ja Esan koko ja puvut vastasivat samojen
juoksupoikien kokoa ja pukuja, jotka olivat telefoonia kivittäneet. Joku
vaimo oli huomannut samojen poikien käyneen riihessä ja ladossa ennen
sen paloa. Asia oli nyt selvä. Vallesmanni meni tarkastamaan riihtä.
Siellä hän joutui aivan raivoihinsa huomattuansa, että vene oli mätetty
pehkuja täyteen ja pehkut olivat tervan kuivuessa iskostuneet kiinni.
Hän tiesi oman poikansa olleen siinä osalla, päivitteli sitä vaimolleen
ja vannoi jo käsiänsä hykerrellen:

--Mutta kunhan sinä kanalja tulet, niin opit sinä!

--Kauno! varotti siihen äiti, joka oli jo toipunut ja iloitsi lapsensa
takaisin saamisesta.--Sinä et saa, Kauno, niin sanoa lapsesta!

--Opit sinä kanalja, kunhan kynsiini sinut saan! korotti vallesmanni
ääntään toistaessaan uhkailuaan.

--Kau-no! varotti siihen rouva nyt kovemmin, ja kun mies jatkoi
uhkailuaan, julisti hän tarmokkaasti, lastansa suojaten:

--Mutta sinä et saa koskea siihen poikaan, sillä se on minun oma
lapseni! Hän kiivastui ainoan poikansa puolesta toistaen, aivan jalkaa
polkien:--Se on minun ainoa lapseni, muista se aina. Minä olen
sydänallani sen kantanut enkä anna sitä sinun revittäväksesi.

--Mutta se oli minun veneeni, jonka hän olilla tuhri, kiivastui
vallesmanni ja yritti jatkaa:--Ja minä annan semmoiselle sikiöl...

--Kau-no! keskeytti rouva jo entistä ankarammin.

--Elä sotke siinä, tiuskasi mies. Mutta silloin nousi rouva ja kysyi
juhlallisesti:

--Kauno Valdemar...! Minä kysyn sinulta Kauno Valdemar, jotta sillä
laillako sinä puhut minul...

--Äts! sähähti Vallesmanni, syöksyi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni
niin että seinät jyrähtivät.

Jokseenkin samallainen kohtaus oli sattunut lukkarinkin talossa, kun
lukkari oli nähnyt että heinät oli mätetty ylisiltä alas navetan likaan.
Kun hän oli uhannut kurittaa Sakua, oli äiti noussut lastansa
puolustamaan. Riita oli sukeutunut. Sen kestäessä hääräili nyt Hellä
Karoliina kahvin keittopuuhissa, kun lukkari jatkoi uhkaustansa.
Vaistomaisesti unohtui hänelle silloin iso sumppipannu vasempaan käteen
ja oikean käden etusormella löi hän tahtia hellan reunaan, painostaen
sillä sanojansa.

--Minä sanon ... minä sanon sinulle, Tenho Ossian, jotta se on jo nytkin
juuri sinun kovuutesi tähden lähtenyt vanhempiensa luota maailmalle...
Ja minä sanon että kun se herran avulla taas takaisin saadaan, niin sinä
et saa siihen koskea sormellakaan... Et sakarisormellakaan...! Se on
sinun ankaruutesi tähden lähtenyt!

--Menköön...! Olipa tuo vaikka kissan hännässä, ... eto elävä! tuskastui
vihdoin lukkari. Äiti rukka menetti malttinsa. Iso pannu vasempaan
käteen unehtuneena ja oikealla kädellään kämmensyrjin varottaen
lähestyä, pyörittäytyi hän miestänsä ihmetellen, uhkaavana:

--Niinkö sinä puhut...! Puhutko sinä, kirkon ja seurakunnan palvelija
sillä tavalla!

Syntyi ankara riita. Siihen tuskastuneena sulkeutui lukkari
huoneeseensa. Hänen sisunsa nousi. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä,
vaan päätti kostaa sillä ainaisella ilkeydellä, jota hän oli käyttänyt
aina ennenkin riidan äärimmäiseen asti noustessa:

Hän otti kanteleensa ja veisasi, vaimoansa tarkottaen ja sitä oikein
häijysti pistääksensä, juhlallisesti virren:--Raskaissa maan vaivoissa.

       *       *       *       *       *

Tämä väliaika oli ollut taas toraista sekä Antti Juhanan, että Urho
Ernestin mökillä. Eevastiina oli juonitellut ja mies murjottanut. Joskus
oli ollut ilmiriitaakin.

Mutta viime sunnuntaina oli tapahtunut pieni mielenmuutos. Hukkuneiksi
otaksuttujen lasten kuolema oli ilmotettu kirkossa. Heidät oli siunattu
kuolleiksi. Heidän puolestansa oli pappi lukenut tavallisen
esirukouksen. Kauniisti oli nuori pappi puhunut nuorien vainajien
muistolle lohdutukseksi vanhemmille ja varotukseksi muille. Vaimot
olivat sitä kuullessansa itkeneet ja miesväki käynyt vakavaksi.

Tämä kirkollinen toimitus oli vaikuttanut sovittavasti vanhempienkin
mieliin. Ystävät olivat käyneet lohduttamassa. Elämän huolet alkoivat
haihduttaa kuolleiden muistoa. Kun Sutisen Lotta puheli nyt asiasta
Eevastiinan kanssa, alistui tämä jo ja mietiksi:

--Vähemmänpähän on hänenkin sielullansa vastaamista, kun pääsi nuorena
pois täältä surun ja murheen laaksosta... Vähemmän on hänellä tilin
tekemistä!

Ja Antti Juhanankin sydän suli ja mieli heltyi. Äänetön vihottelu
lakkasi. Hän oli kuullut kerrottavan vallesmannia kohdanneista
onnettomuuksista: pojan katoamisesta ja ladon palosta; hän oli löytänyt
siitä vahingoniloa ja alkanut lauhtua vaimollensakin. Hänen teki jo
mieli alkaa puhelu, jakaa tuo ilosanoma hänen kanssansa, mutta ei
tahtonut sisu antaa. Pari tuntia oli hän nyt hautonut alkuunpääsyä ennen
kuin jaksoi murahtaa:

--Onpa sitä toki itseäänkin kohdannut rangaistus ... vallesmannia.

Eevastiinan teki mieli tiedustaa semmoista sanomaa lähemmin, mutta vielä
oli hänen sisunsa liika katkera. Hän ei päässyt alkuun vaikka tahtoi.
Siksi polki hän vain kiivaammin rukkiansa, kuin ei muka välittäisi
asiasta mitään. Antti Juhana silloin murisi lisää:

--Latokin on palanut ja pojan on vienyt se sama pahahenki.

--Häh? pääsi nyt Eevastiinalta.

--No kysy Nikodemukselta, jos et usko, murahti mies siihen. Siten oli
saatu taaskin jonkunlainen sovinto aikaan ja Eevastiina keitti jo kahvit
ja he joivat yhtaikaa, samassa pöydässä. Se sopu ei kuitenkaan ollut
pitkäaikainen. Tämän sotkuisen asian selviytyminen toi näet uusia
kohtauksia puolisoiden muutoin verrattain tyyneen elämään.

Niinpä nytkin saapui Nikodemus Valta, joka oli lukkarilla saanut kuulla
asian onnellisemmasta käänteestä, ilmottamaan, että luullaan poikien
olevan vielä elossa. Kahvit juotuansa asetti hän silmälasinsa alemma
nenälle, nuuskasi, siirtyi penkkiä myöten luistaen Eevastiinan viereen
ja alkoi kertoa, kuin kuiskaillen:

--Kuulehan, Eevastiina, kun minä vähän sanon...

Hän aivasti välillä, kihnutteli lukkarin tavoin nenänsä aluksen
nenäliinallansa ja jatkoi:

--Ne Oton vaatteet möi jo meidän Kerttu Karoliina sille Heikki Nissisen
eukolle.

Äiti huokasi lastansa muistellen. Nikodemus silloin lohdutteli:

--Ainoa poikakos tämä sinulla olikin?

--Ainoapa hän oli! kujerteli Eevastiina ja nyt ilmotti Nikodemus
kuiskailun tavoin:

--Mutta siksipä annetaankin sinulle esikoisesi jälleen elävänä!

Isä ja äiti joutui ymmälle. Pitkältä sai Nikodemus selittää asian
vaiheita, ennen kuin se selkeni. Aluksi molemmat tavallaan riemastuivat.
Mutta Nikodemus, jonka olo oli nyt vaatteiden tähden epämukava,
nuuskaili ahkerasti ja kertoi lisää. Hän tuli myös maininneeksi
vallesmannin ladon palamisesta ja lisäsi:

--Se vallesmanni kuuluu näitä äskeisiä vainajia siitä epäilevän.

Kuten synkkä pilvi kohoaa ja taivas sen johdosta pimenee, niin synkkeni
nyt taas Antti Juhanan mieli ja Eevastiinan mieli katkeroitui.

Ja jos oli ennen ollut tämä lapseton väliaika raskasta ja tuskallista ja
riitaista, niin tuli se nyt Nikodemuksen lähdettyä vieläkin pahemmaksi.
Isä murisi jo:

--Millä he kaikki siirapit tässä maksettanee...

Eevastiina älysi sen olevan hänelle tarkotetun ja varustautui. Mies
selittikin, itsekseen murmottaen:

--Kun ihan tahallaan laitetaan lapset latoja polttamaan.

--Hoh-hoi ... hoh-hoi...! Äidin sen vain pitäisi osata siirappisopat
keittää, vaikka ei olisi vettäkään talossa, huokaili siihen Eevastiina.
Mutta nyt jo murahti mies entistä synkempänä:

--Olisit itse mennyt ... kun sitä siirappia niin himosit.

Eevastiina heittäytyi nyt niin jumaliseksi kuin vaan osasi ja soimasi
sitä tietä riidellen miestään. Mielet katkeroituivat sappikatkeriksi.
Pelko että täytyy maksaa vielä lato, vei jo mielen maltinkin. Jo valitti
mies riitelemällä:

--Mutta sitä siirappia kun pitääkin olla, jotta vaikka hänessä uisi...
Ei enää mikään muu ruoka vältä...! Ja sitten vielä ne pojan vaatteetkin
sille Nikodemukselle hilloi, eto ölinästä.

       *       *       *       *       *

Oven täyteinen vaatenyytti selässä työntyi silloin tupaan Kaino
Josefiina, viskasi kantamuksensa lattialle ja siunaili:

--Siinä ovat nyt hynttyyt! Nyt siitä miehestä pääsi lopultakin ihminen
rauhaan!

Talon väki ei näyttänyt olevan tietävinänsäkään koko tulijasta. Tämä
jatkoi:

--Kun rupeaa jurnuttamaan ja jurnuttamaan pitkin pituisia päiviä siitä
siirapin ostosta ja jauhaa jauhamasta päästyänsäkin, jotta: 'mitä varten
sinä sen lähetit...? Mitä varten sinä sen pojan lähetit...?' Ja minä
kysyn, jotta siirapittakos minun pitäisi tässä osata elää ja vielä
suutkainen joukkoa särpimissä ja sopissa pitää, niin tämä hyväkäs alkaa
silloin jauhaa toisella kivellä. Hän muutti äänensä matkivaksi.--
Siirapissakos sinun pitäisi uida...? Siirapissakos sinun pitäisi aina
rypeä...? Eikö sinulle enää muu vesi kelpaisikaan?

Hän teki suuttuneen liikkeen, korotti äänensä halveksivaksi ja jatkoi:

--Ja tuolla tavalla sitten jurnuttaa pitkin päiviä miehinen mies, niin
minä sanoin lopulta, jotta: Kuule sinä Urho Ernesti! Jos sinä et heitä
sitä jurnutusta ja ole kuin oikea mies, niin minä tästä lähden yhtenä
kauniina päivänä, jotta pyörähtää...! Mutta heittääkös tämä hyväkäs!
Samaa vain jauhaa ja hioo, jotta koko mökissä ei ole muuta kuin se yksi
marina. Niin, tämäpä vasta marmattaja on...! Ja etovertasesta, kun tästä
muutamasta siirappitipasta... Mutta silloin minä jo lopultakin siunasin
ja sanoin, jotta: Nyt kuule Urho Ernesti. Minä sanon vielä kerran
sinulle, jotta jos vain vähääkään avaat suutasi siirapista, niin tästä
pitää tulla laillinen ero ja saat ottaa tähän toisen akan.

Hän nosti nyyttinsä vihaisesti, viskaamalla penkille ja vilkastui,
riidellen:

--Mutta malttoikos se hyväkäs pitää kitansa kiini! Mutta silloin minä
pistin hynttyyt myttyyn ja nyt on ero siitä miehestä hamaan
iankaikkiseen asti, en paremmin sano... Ja mikäpä hänestä on erotessakin
nyt, kun ei ole enää sitä lapsivainajaakaan siinä toki enää yhteisenä
siteenä välillä...

Hänen äänensä hiljeni hieman, kun hän muisti lastansa ja siunaili:

--Pääsi toki hän, lapsi raukka, aikanansa pois tästä kurjuudesta oikeaan
kotiinsa, jossa ei ole puutosta leivästä eikä muusta siirapista.

Mutta kun hän oli nopeasti kuivannut vettyvän silmänsä, vilkastui hän
uudelleen ja jatkoi riitelijän äänellä:

--Rupesi siinä sitte vielä erotessa rukoilemaan, mutta se häntä jääköön
miehen rekeen, joka vielä kohta joutuu linnaan istumaan pahoista
töistänsä. Saisi sitte korviansa myöten hävetä ihmisten edessä, niin
jotta kiitti kauppojaan, kun pääsi aikanansa näin kunnialla eroon koko
telehvoonin katkojasta ja ruhjojasta!

Hän oli saanut jo osan nyyttiänsä puretuksi, järjesteli talouttansa ja
kysyä heläytti nopeasti, muuttuneella äänellä:

--Niin jotta saisikohan tässä teillä asuntoa siksi kunnes ennättää
vaikka palveluspaikan saada?

Pitkään aikaan ei vastannut talon väki. Kaino Josefiina toisti:

--Kyllä kai tässä teillä sen verran yösijaa on?

--Ka onhan tässä... Vaikka viihtynetkö tuossa, tässäkään ... se kun
tuokin yhä vain siitä siirapista jurnuttaa.

Antti Juhana huomasi taas joutuneensa umpikujaan. Siitä pelastuaksensa
hän murahti:

--Eipä ne olekaan hukkuneet, pojat.

--Häh?

--Ka mene kysy itseltään Nikodemukselta, kun et usko, murisi Antti
Juhana. Kaino Josefiina vilkuili silmät hämmästyksestä pyöreinä; mutta
toinen murisi lisää:

--Kun ovat toki vallesmannin ladonkin polttaneet sen jälkeen, niin ei
sitä tarvitse luulla, jotta ne hukkuivat ... pojat!

Syntyi hidas selittely. Saatuansa hieman selvää kiirehti Kaino Josefiina
oitis Nikodemuksen luo peräämään asiaa aivan yksityiskohtiaan myöten.
Silloin huudahti Kaino Josefiina:

--Semmoisia riettaitahan niistä tulee mokomien miehien lapsista... Kun
eivät lapset kotonansa näe muuta kuin paljasta syntiä ja pahuutta, niin
mistä ne nekään paremmiksi oppisivat!

Hän kauhistui lapsensa pahoja tekoja. Korotetulla äänellä uhkasi hän:

--Mutta kunhan se luojan mieliharmi on kerran vielä minun kynsissäni,
niin näkee se maailma, jotta on sitä vielä kuria ja kasvatustakin
olemassa!




X


Pinnasen naurismaa oli aivan erämaan sydämessä. Vasta illan suussa ehti
matkue sinne. Rauhassa se sai aterioida ja valita parhaat nauriit
naurismaasta. Juntus ilostelikin:

--Kun olisi aina näin paljon naurista!

--Niin silloin pojat syötäisi, ihastui Esakin.

Aivan naurismaan vieressä oli vanha, matala tervanpolttajien sauna. Se
oli osaksi maahan kaivettu. Ainoastaan kaksi hirsikertaa oli maan
päällä. Sisältä se oli matala. Mies tuskin sopi siinä seisomaan.
Nurkassa oli kivikiuas.

Tämä erämaan sauna oli aivan kuin sattuman valmistama yöpaikka.
Läheisestä pieleksestä sai joukko heiniä allensa, ja rauhallisena se
nukkui yönsä saunan maapermannolla korkean taivaan kaartuessa seudun yli
ikään kuin heidän turvanansa. Saunasta löydetyt Pinnasen vanhat housut
oli nostettu lipuksi saunan katolle.

Mutta aamusella alkoi nälkä taas vaivata. Nauriit eivät enää maistuneet
ja Esa huomautti:

--Kun olisi leipää!

--Mutta eipä ole! hymyili Helmi herttaisena. Hän oli kuin joukon hyvä
henki. Saku kysyi häneltä:

--Etkös sinä tiedä missä on?

--Oo-on sitä vaikka missä toki leipää! liritteli Helmi. Vikki kysyi:

--No missä?

--Ooon sitä toki meilläkin leipää iso varras, veteli tyttö herttaista
liritystänsä.

--Onkos muuallakin?

--O-on sitä toki... Pinnasella on ja Rimpisen mökissä ja vaikka missä.

--Mutta sitäpä ei sieltä saa, arveli siihen Otto. Tyttö hymyillä
hikersi:

--Saa sitä... Jos vain pyytää, niin saa!

--No mennään kerjäämällä pyytämään, hoksasi silloin jo Juntus ja lisäsi:

--Minä menen.

--Minä tulen kanssa! innostui siihen Vesa, mutta Juntus tiedusti:

--Jospa sinä et osaa?

--Osaanpas.

--No miten? tutki Juntus. Vesa alkoi selittää:

--Kun meillekin tulee kerjäläisiä, niin ne ensin rykivät ja sitte
sanovat: antaisi hyvä rouva köyhän apua!

Ja toivorikkaina lähtivät he matkalle, Vesalla Esan kannu kädessä. Sillä
aikaa laittoivat toiset tulen, paistoivat naurispaistikkaita ja panivat
naurishautoja. Jotkut olivat talosilla, toiset hevosilla ja eräs pari jo
välillä tappelikin.

Mutta seuratkaamme kerjuulle lähteneitä hetkinen. He tulivat
ensimmäiseen salomökkiin, jossa oli kotona ainoastaan vanha Könösen
mummo.

--Jos rouva olisi hyvä ja antaisi vähän köyhän apua! pyysi Vesa
jokseenkin rohkeasti. Mummo siristeli lasiensa takaa silmiänsä ja
ihmetteli:

--Kenenkä ihmeen lapset ne nyt käyvät täällä salolla kerjuulla ... ja
vielä kesäsydännä?

Pojat vaikenivat. Mummo tuli lähemmä, tarkasteli ja kysyi Vesalta:

--Kuka sinun isäsi on?

Tämä vaikeni. Juntus vastasi toverinsa puolesta:

--Se on vallesmanni.

Mummo pyöritti sormeansa, vihelsi ja epäili:

--Voi hyvä lapsi mitä sinä puhut...! Kenen vallesmannin lapset ne nyt
kerjuulla käyvät...! Voi hyvä lapsi kun sinä valehtelet!

Ja mennen takaisin työnsä ääreen ilmotti hän:

--Eihän täällä salolla, hyvät lapset, kukaan käy kerjuulla, eikä täällä
anneta ... eikä täällä mitään rouvia ole... Mene pyydä tuosta Koistisen
talosta työtä... Siinä tarvitsevatkin paimenta.

Pettyneinä lähtivät pojat ja suutuksissansa viskasi Vesa aitan seinään
kivellä. Aivan odottamaton onni kohtasi heitä sen sijaan seuraavassa
talossa, joka sattuikin olemaan Koistisen talo. Kartanolla oli kaksi
talon poikatenavaa koiraa härnäämässä. Nähtyänsä tulijat juoksivat he
niitä vastaan ja nuorempi, Juso rehvasi, kehuen:

--Meilläpä ei ole ketään kotona, kun kaikki ovat työssä!

--Ja eivätkä tule ennen kuin iltasille, kerskasi toinen, Aku, lingoten
kiven. Juntus tiedusti:

--Onko teillä leipää?

--On.

--Ja on meillä voitakin! ylvästyi Juso. Vesa jatkoi:

--Onko paljon voita?

--On... Mutta se on hinkissä, jotta ei kissa nuole.

--Missäs teidän leivät ovat?

--Ne ovat aitassa, jossa muutkin ruuat, ylvästeli poika.

--No mennään sinne! touhusi Vesa kuin kotonansa. He menivät aittaan.
Vesa alkoi Juntuksen kanssa pujotella reikäleipiä remeliin ja lupasi
Jusolle:

--Sitte saat sinäkin voileivän!

--Saanko hyvin paksulta voita? ihastui tämä.

--Saat... Ja Juntuksen rihmapyssyn saat... Saahan, Juntus?

--Saa... Mutta eipä ole vielä voita, puuhaili Juntus. Aku neuvoi
voihinkin:

--Se on tässä.

--Ja onpa meillä kirnumaitoakin, kerskui Juso maitokorvon luona. Vesa
oivalsi:

--Otetaan sitä...! Otetaanko Juso? pyysi hän talon pojalta vielä lupaa.

--Otetaan...

He täyttivät hinkin. Voita ottivat he ropeesen. Leipätakka oli valmis.
Juntus kehui talon pojille:

--Meitä on hyvin paljon poikia ja sitte vielä yksi tyttö?

Juso katsoi häneen, ei tajunnut asiaa, mutta rupesi umpimähkään
kehumaan:

--Onpa meitäkin paljon ... minä ja Aku ja sitte vielä isä ja äiti ja
Kotilaisen tyttö... Ja on meillä oma Mustikin!

--Onpa meilläkin! ilmotti siihen Vesa ja lisäsi:

--Ja Simosen koiralla on neljä pientä pentua.

Poika rupesi nauramaan. Eväät olivat valmiit. Talon omat pojat saivat
voileipänsä ja saattoivat vieraita kaivolle asti, voileivät hampaissa
juosten. Siinä yhtyi heihin Musti, ja Vesa neuvoi:

--Anna koirallekin voileipää!

--Se... Musti se! suostui Juso, haukkautti voileivästänsä palan ja
ryhtyi itse loppua syömään, ja vieraat poistuivat eväinensä.

       *       *       *       *       *

He olivat nyt syöneet tavallista herkullisemman aterian. Harvoin oli
heistä leipä ollut niin maukasta, voi niin suurta herkkua.
Naurispaistikkaat ja -haudot olivat oivallisena jälkiruokana.

Iltapäivällä he olivat purkaneet osan naurismaan aitaa, saadaksensa
kokkopuita Pinnasen kuivan, näreestä tehdyn haran ja kuivamassa olevien
vastojen lisäksi ja polttaneet juhlallisen kokon. Nyt olivat he kaikki
koolla saunassa ja laskivat häränpyllyjä lattialla heinissä. Taitavasti
pyöräytteli niitä jo Helmikin, kietaisten sitä tehdessään mekkonsa
helmat aina sirosti polviensa väliin ja hymyillen tavallista hymyänsä.
Jopa kehasikin hän:

--Ja osaan minä laskea neulansilmääkin Pinnasen Helmin kanssa meidän
tikapuissa. Hän lisäsi vielä:

--Ja osaisin minä seisoa päälaellanikin, jos olisin poika ja olisi
housut!

Koko poikajoukko katsoi häneen ihastuneena. Vesan päähän pisti silloin
ehdottaa:

--Pojat...! Leikitään pappaa ja mammaa...! Minä olen pappana ja Helmi on
mammana ... olethan Helmi mammana?

--Enpä minä osaa? hymyillä tihrasi Helmi. Saku alkoi silloin touhuta ja
neuvoi:

--Osaa sitä... Vesa vain kiroaa, kun kuka tulee asialle, ja silloin se
on jo pappa ... ja sitte sinä alat sanoa, jotta: pappa hoi!

--Entäs sitte? tiedusti jo Helmi yhtenä hymynä. Nyt selitti Vesa itse:

--Ei siinä sitte muuta olekaan... Sinä vain suutut niin kuin mamma ja
sitte minä alan taputella ja sanoa, jotta: Lempi-kulta ... ja tehdä niin
kuin pappa tekee...

Pitkän keskustelun perästä ymmärsi Helmi, että hänen pitäisi olla Vesan
rouvana, ja silloin kysyi Vesa:

--No leikitäänkö?

--Ee-eii! hymyili Helmi rukkasiksi. Otto silloin kysyi syytä:

--Minkätähden?

Helmi siristi silmiänsä, hymyili ja kainosteli:

--Mutta kunhan minä tulen niin isoksi kuin äiti ja Pinnasen Maija, niin
sitte minä otan sulhasekseni Kinnusen Vikin... Sillä on väkkärä ja
kirkolta löydetty vaskinappi ja niin hyvä jännepyssy, jotta!

Vihdoin suostui kuitenkin Helmi ja niin alkoi pappasilla olo.

       *       *       *       *       *

Tämän leikin täydellinen kuvaus venyttäisi kertomuksemme kohtuuttoman
pitkäksi. Lukijan luvalla hyppäämme siis alkupuolen ohi ja siirrymme
suorastaan siihen paikkaan, jossa mamman osaa näyttelevän Helmin olisi
pitänyt ruveta riitelemään Vesan kanssa. Vesa jo kehotti:

--No nyt jo riitele!

--Enpä minä osaa! hymyili tyttö. Saku koki neuvoa:

--Riitele vaikka niin kuin äiti isälle: koputa näin sormellasi vaikka
tätä penkkiä ja sano: Tenho hoi...! Tenho!

--No, koputti Helmi sormellansa ja kysyi:

--Entäs nyt?

--No nyt vaikka pole jalkaa...! Tahi riitele muuten!

Helmi polki jalkaa ja nauroi.

--No nyt ala jo lepytellä! kiirehti Saku Vesaa. Tämä meni Helmin luo,
taputteli hartioille ja lepytteli:

--Lempi... So, so, Lempi-kulta... So, so.

Tyttö nauroi ja katsoa tiherti Vesan silmiin. Tämä aikoi nyt isänsä
tavoin suudella, mutta silloin sylkäsi Helmi hänen silmillensä ja
suuttui tosissaan:

--Et saa!

Vesa suuttui ja sylkäsi vastaan. Helmi vastasi samalla mitalla ja siitä
alkoi pitkä sylkiriita ja tora.

Vihastuneina syleksivät he nyt toistensa silmille ja mihin vaan sattui.
Vihdoin suuttui Vesa niin että yritti hyökätä päälle, mutta Helmi sai
nokisen hiilikepin ja uhkasi pistää sillä.

Vesan täytyi peräytyä. Hetken kuluttua työntyi hän häpeissänsä ja
nyreissänsä saunan karsinaan ja pyysi, asiaa sotkeakseen, Juntusta:

--Tule, Juntus, etsitään onko täällä sättiä!

Juntus suostui ja Helmi puolustautui:

--Mitäs hän nuolasi minun nenääni kielellään.

Tämä pieni tora oli muuttanut hieman koko joukon mielialaa: Kaikki
olivat entistä vakavampia. Useat jurrottivat ääneti, toiset nahertelivat
pikkupuuhissa.

Tästä vakavasta mielialasta johtui nyt Sakulle mieleen ehdottaa, että
leikittäisiin pappia ja lukkaria. Saunassa oli vanha, isohko tervakorvo.
Hän selitti:

--Pojat... Tästä korvosta saadaan saarnastuoli... Ollaan pappina ja
lukkarina... Eikö olla, pojat?

--Eipä ole kirkkoa!

Mutta sauna kelpasi siksi. Sen lauteet olivat lukkariparvi. Tuohesta
tehtiin virsikirjat ja papille saarnakirja. Saku järjesteli:

--Minä olen pappina ja saarnaan, ole sinä, Juntus, isänä ja laulaa
honota nenääsi niin kuin isä!

Ja nyt oli touhua saunassa. Kun kaikki oli jo valmiina, huomautti Vesa:

--Eipä ole koiria, jotka haukkuisivat, jotta suntio ajaisi pois.

Mietittiin sitä asiaa.

--Minäpä tiedän, riemastui jo Vikki ja selitti:

--Vaikka on Tena ja Otto koirina, niin jotta kävelevät könnällään ja
haukkuvat.

--Tena ja Otto koiriksi! hälisi jo koko joukko neuvosta ihastuneena.
Mutta Tena mietti vielä jörön näköisenä ja jo huomautti:

--Eipä ole häntää!

Se oli uusi pulma. Nyt selvitti sen Esa neuvolla:

--Punotaan olkiside ja pannaan siitä hännät... Ja sitte on Vesa
suntiona!

Niin tehtiinkin. Koirat kulkivat nelin ryömin, punonnainen häntänä, ja
haukahtelivat. Kirkkoväki oli paikoillansa, Juntus lauteilla ja Saku
seisoi tervakorvossa saarnaten:

--Minä saarnaan satuja, niin kuin pitkiä suksen latuja. Kuka niitä
myöden kulkee ja silmänsä sulkee, hän papin pussiin putoo ja lempo säkin
suun kiini kutoo!

--Hauku nyt jo Otto! tarttui Juntus. Otto haukkui ja Vesa uhkaili häntä
kepillä, hätistellen:

--Sipi... Sipi, pois koira!

Naurettiin, rähistiin. Koirat ärisivät ja haukkuivat. Saku jatkoi nyt:

--Ja kuule sinä syntinen kutale ja sinä koko maailman hutale: tee sinä
parannus kohta niin ruustinna saa lohta... Ja pappilan apupapin papupata
pankolla papattaen porisee ja kiehuu ja kuohuu... Amen! Honota nyt
Juntus...! Honota: Hon-kon-kon-kon-kon!

--Ei vielä ... ensin rukous! oikasi joku. Saku luki lorun: isämeidän
istu puussa ja kehotti:

--Nyt honota niin kuin isä... Ja kaikki muut Juntuksen kanssa.

--No! suostui joukko. Juntus veisata honotti tuohesta, minkä huutaa
jaksoi ja toiset honottivat täyttä kurkkua mukana. Vesa piiskasi koiria.
Koirat haukkuivat, härisivät ja tappelivat ja koko sauna oli kuin
pahojen henkien pesä. Kaikki päättyi yhteiseen, iloiseen ja meluisaan
häränpyllyjen laskemiseen.




XI


Kadonneita takaa ajamaan oli vallesmanni lähettänyt silta- ja
jahtivoudin, kummankin eri hevosella. Kolmatta hevosta ajoi renki Matti.
Hänen piti tuoda vieraat pojat tutkittavaksi. Neljänneksi liittyi
lukkarin hevonen ja viidenneksi Juvosen. Viime mainittu oli alussa
mukana, koska oli sama matka, mutta miten olikaan, jatkoi hän matkaansa
kotinsa ohi, nähdäkseen tämän omituisen asian lopun.

Mutta tähän joukkoon liittyi yhä uusia ja uusia kärrikuntia. Niitä
liittyi joka talosta, mistä oli lapsia hävinnyt, ja lisäksi sen talon
isäntä, jonka tynnöristä oli hävinneet vanteet. Niin kokoontui lopulta
kolmetoista hevosta. Talo talolta oli siten myös löydetty etsittävien
jälet.

Mutta kun tämä joukko oli ajanut Pinnasen naurismaalle vievän tiehaaran
ohi, hävisivät pakolaisten jälet tyyten. Ei kukaan ollut nähnyt pojista
jälkeäkään. Joukko ajoi kaupunkiin asti, mutta ei sielläkään ollut
poikia näkynyt. Poliisi vakuutti, että aivan varmasti ne eivät olleet
vielä saapuneet, ja niin kääntyi joukko takaisin.

Onneksi saivat he vihiä asiasta. Siitä talosta, jossa Vesa ja Juntus
olivat käyneet kerjuulla, oli levinnyt sanoma omituisista kerjäläisistä,
jotka olivat puhdistaneet talon ruoka-aitan omin lupinsa. Niin pääsivät
etsijät taas jälille. Sattumalta löytyi erään metsätien varrelta
rautavanne, jonka omistaja tunsi, ja nyt kulettiin vanne vanteelta
saunaa kohti. Siltavouti kiitteli:

--Olipas toki onni, jotta nuo vanteet varastivat ... saa toki niiden
avulla hylyt kiini.

       *       *       *       *       *

Mutta rauhassa oli joukko taas viettänyt yönsä saunassa. Aamu valkeni
ihana. Eilisiä eväitä riitti vielä ateriaksi. Uudet naurishaudot
paistuivat. Oli vieritetty kiviä mäeltä. Oli oltu hevosilla ja kivitetty
erästä korkean kuusen latvaa ja niin lähestyi päivä puolta. Silloin tuli
puute tehtävästä. Juntus jo tokasi:

--Nyt ei ole mitään, kun on jo kaikki ollut! Mutta Saku keksi nytkin
uutta: Hän huudahti:

--Ruvetaan vesisille!

Se huvitti kaikkia. Paikalla oli pieni rapakon tapainen lammikko ja nyt
alkoi vesisota. Yhdet löivät sitä seipäillä toisten päälle, toiset
syytivät ropeilla. Joskus sattui suuttumus ja alkoi tappelu. Kohta oli
koko joukko likomärkä. Helmi katseli mekkoansa josta vesi valui, ja
ihmetteli:

--Lämmitetään sauna ja kylvetään, niin sitte kuivaa, tokasi siihen hölmö
Juntus. Se olikin kuin ilosanoma. Kohta nousi saunasta sakea savu, uuni
hiiltyi, sauna selvisi ja jo ennen puolta päivää kylpi kolmetoista
riemuitsevaa lasta yhdessä mylläkässä höyryn seassa ja sillä aikaa
kuivuivat vaatteet nurmikolla levitettyinä.

Ja vaatteet olivatkin jo miltei kuivat, kun he tulivat pukeutumaan.
Kunnas oli nyt täynnä alastonta, iloista pikkuväkeä. Äkkiä huudahti Esa
riemuissansa:

--Voi pojat... Sauna palaa!

Ja silloin jo loikin lieska ulos katosta, jonka kuivissa sammalissa tuli
oli kytenyt. Joukon riemu oli rajaton. Kiireellä vedettiin vaatteet
päälle ja Saku ehdotti:

--Kannetaan pieleksestä heinää ja puuta aidasta, niin sitte palaa
kovemmin!

--Kannetaan! alkoi iloinen touhu. Musta savupatsas kohosi tulesta joka
kerran kun siihen viskattiin heinää kantamukset. Esa riemuitsi:

--Kun olisi oikein paljo heinää, niin sitte se nousisi savu ihan
taivaaseen asti!

       *       *       *       *       *

Sauna oli jo porona. Sen rauniot vaan savusivat. Mutta yhä
rasittavammaksi alkoi käydä uuden tehtävän keksiminen. Siitä oli taas
puute. Juntus jo huomautti:

--Nyt ei ole mitään, kun sauna paloi.

Mietittiin. Jotkut jo jurottivat joutilaina. Silloin tokasi Esa:

--Vaihdetaan vaatteita!

--No vaihdetaan!

--Vaihda sinä minun kanssani!

--No.

--Ja sinä minun!

--Vaihda sinä Vikin kanssa.

--Enpäs... Minä vaihdan Sakun kanssa!

--Ja minä Tenan!

--No.

--Entäs minä? tiedusti Vesa.

--Vaihda Helmin kanssa!

--No, Helmi... Vaihdetaan! suostui Vesa, mutta Helmi epäili:

--Minullapa on mekko!

--No sitte saat Vesalta housut ja muut!

Helmiä se viehätti, mutta hän epäröi:

--Jospa äiti toruu!

--Sano jotta et sinä vaihtanutkaan ... sitte kun vaihdetaan takaisin!
neuvoi eräs ja Helmi jo hymyili pitkään.

--Vesa kun onkin sinun kokoinen, niin ne käyvät päälle! kehotti vielä
Saku ja nyt suostui Helmi, pukeutui Vesan pukuun, nauroi herttaisesti ja
sanoi:

--Nyt jos Pinnasen Helmi näkisi, jotta minä olen poika...

--Ja Vesa on nyt tyttö... Vaihdetaan nyt nimiäkin! touhusi Saku. Nimet
vaihdettiin hyvin huolellisesti ja koko joukko tunsi nyt olevansa
uudessa asussa. Kaikki olivat tyytyväisiä kauppoihinsa. Ainoastaan Vesa
arveli kaupoistansa:

--Tässä mekossapa ei pääsisi pakoon, kun helmat ottavat juostessa kiini!

       *       *       *       *       *

Oli kuin olisivat pojat aavistaneet takaa-ajajien lähestyvän, sillä nyt
he jo rupesivat lähemmin tutustumaan toisiinsa: Aivan kuin sopimuksesta
he olivat kokoontuneet naurismaan aidalle istumaan yhteen riviin, tytön
pukuun pukeutunut Vesa keskimmäisenä. Siinä alkoi nyt tiedustelu. Vesa
kysyi Otolta:

--Kenenkäs poika sinä olet?

--Minäkö...? Sen Antti Juhanan.

--Entäs mitäs sinun isäsi tekee? halusi Vesa saada tiedon
arvonimestäkin. Toinen vastasi:

--Se tekee työtä... Ja on minulla äitikin.

--Entäs onko teillä tupa ja kamari? tarttui nyt jo Helmikin
tiedusteluun. Otto kielsi:

--Ei ole kamaria, mutta ompa meillä nyt koiranpentu ja se jo haukkuu.

--Kissan poikaapa ei ole, puolustautua sirkutteli siihen Helmi ja Oton
täytyi myöntää kierrellen:

--Mutta onpa iso kissa.

--Onpa meilläkin... Ja Pinnasen Helmilläpä on kissan pentu, kehittyi
hymy taas Helmin huulille. Otto koetti puolustautua:

--Mutta onpa minun äidillä vasikka.

--Oletkos sinä Esan veli? kysyi siihen Saku.

--Ei... kielsi Otto ja Esa lisäsi:

--Minulla on oma isä.

--Onkos sillä Esan isällä äiti?

--On.

--Onkos sillä Sakun isällä mökki? tiedusteli Helmi ja sai Juntukselta
kuulla:

--Ei, mutta se honottaa kirkossa ja sitte laiskankoululaiset tekevät
sille ilkaa.

--Entäs mistäs se lypsää sitte maitoa, kun sillä ei ole mökkiä, jossa on
lehmiä? meni Helmi ymmälle. Ja niin jatkui kyselyä, kunnes kaikki olivat
aivan selvillä toistensa oloista.

       *       *       *       *       *

Takaa-ajajat olivat jo kauas nähneet saunan palon ja arvanneet asian.
Hiljaa, varovasti he lähestyivät nyt joukkoa selkäpuolelta, pujotellen
metsän läpi. Rauhallisina kuin varikset istuivat lapset aidan selällä.
Mitään pahaa aavistamatta he olivat lopettaneet tutustumisensa ja
aikoivat juuri lähteä uusille retkille.

--Nyt pojat, lähdetään katsomaan telehvoonia, niin saadaan nähdä
kaupunki.

Mutta tuskin oli Saku tämän sanonut kun jokaisen niskaan tarttui käsi ja
kuului vihainen uhkaus ja toinen käsi nousi jo lyöntiin. Kauhun
huudahdus pääsi koko joukolta.

Mutta omituista: Lyöntiin nostetut kädet laskeutuivat alas ja kuului
pettymyksen huudahduksia. Erittäinkin hämmästyi Helmin isä, huomatessaan
tyttösensä puvussa ilmiselvän pojan. Takaapäin tullen olivat he panneet
merkille ainoastaan vaatteet, kun kukin isä hyökkäsi omaa lastansa
pelastamaan.

Tämä omituinen sattuma pelasti pojat äkkipikaisesta selkäsaunasta. Asiaa
ruvettiin tutkimaan. Lapset vaihdettiin, niin että kukin isä sai omansa,
ja sitä tehdessä ennättivät mielet hieman lauhtua. Pienen
haukkumakohtauksen jälestä otti kukin omaansa niskasta pitäen kiinni ja
niin lähdettiin taivaltamaan metsätietä myöten maantielle, missä hevoset
odottivat. Yleisessä hämmingissä ei huomattu vaihtaa vaatteitakaan
ennallensa ja niinpä veikin muun muassa jahtivouti vallesmannin
herrasväelle pojan tytön puvussa ja Helmi palasi vanhempiensa kotiin
pojan housut jalassa.

Emme kumminkaan rupea enää kuvaamaan retkeilijöittemme mielialaa, emme
myös paluumatkan yksityiskohtia. Ystävät oli väkivallalla erotettu
toisistansa. Hurjaa vauhtia kävi kulku pitkin maantietä. Ja samassa
määrässä kuin joukko oli tänne päin tullessa talo talolta kasvanut,
pieneni se nyt paluumatkalla. Tuon tuostakin kääntyi joku hevonen tieltä
taloon ja äänetönnä sukasi ajaja hevostansa selkään päästäkseen pian
lopputilille.

       *       *       *       *       *

Hetkisen viivähdämme toki vallesmannin talossa.

Oli jo aamiaisaika. Herra ja rouva odotti epätietoisena. Muutoin oli
talossa verrattain rauhallista.

--Johan ne nyt sen toivat... Vesan! kuului silloin ääni keittiöstä. Isä
ja äiti syöksyivät vastaan ottamaan. Rouva oli ilon vallassa. Hän
pelkäsi miehensä yrittävän kurittaa poikaa ja varustautui, rientäen
edelle. Varottavasti huusi hän:

--Sinä et saa, Kauno...! Sinä et saa koskea siihen!

--Paholainen, ähisi isä kuin itseksensä, käsiänsä hykerrellen,
valmistuen. Kuului jo portaiden kopina. Jo tartuttiin oveen. Vastaan
rientävä äiti avasi sylinsä valmiiksi. Matti työntäsi pelokkaan,
vastustelevan pojan ovesta eteiseen ja murahti:

--Siinä se nyt on!

--Rakas laps... yritti äiti syli avoinna, mutta jäi aivan sanattomaksi
nähdessään edessään poikansa näköisen, likaisen ja huonosti puetun
tytön.

--Fyi! sai hän hiljaa suhahdetuksi.

--Mi... mitä tulimmaista tämä on! hämmästyi isäkin. Seistiin ääneti.
Vesa alkoi solua hiljakseen, selin seinää myöten luistaen vanhempiensa
ohi.

--Mi... Mitä lempoa tämä on? huusi isä ulos Matille kasvot punaisina.
Tämä alkoi selitellä. Sillä aikaa luisti Vesa seinää pitkin
ruokahuoneeseen. Siellä makasi Musti sängyn alla. Hän kaivautui sen
toveriksi ja alkoi hyväillä Mustia. Hetken perästä saapui isä, tarttui
poikansa nilkkoihin ja vetäsi hänet pois sängyn alta. Äiti riensi väliin
ja nyt alkoi loppuselvitys. Äitinsä avulla selvisi Vesa siitä verrattain
helpolla ja kiitollisena kietoutui hän nyt yhä lähemmin äitinsä pojaksi.

       *       *       *       *       *

Joukon viimeisinä jäännöksinä vaelsi nyt Otto ja Esa kotikyläänsä kohti
kannuinensa, tuoppinensa. Alussa he olivat iloisempia, mutta mitä
likemmä kotipaikkaa pääsivät, sitä harvasanaisemmaksi kävi puhelu.

Vihdoin he saapuivat Immosen hakamaan veräjälle. Koti oli nyt pelottavan
lähellä... Kuin sopimuksesta he pysähtyivät siinä, istahtivat ja
ryhtyivät puhelemaan. Pelkoansa salatakseen Otto lausui:

--Eipäs tohtinut silloin puskea Immosen härkä...! Vai tohtiko?

Se nosti hieman luontoa. Esakin jo kehasi:

--Ei tohtinut...! Tahi jos olisi tullut ladon katolle, niin olisi
nähnyt... Vai eikö olisi?

--Olisi... Ja kun minä tällä tuopilla olisin oikein sivaissut otsaan,
niin koko pään olisi pitänyt haleta! nosti Otto pelokasta mieltänsä
edelleen. Samoin teki Esakin lisäämällä, kannuansa uhkaavasti
heilutellen:

--Ja minä kun olisin tällä kannulla vetäissyt, niin sarvet siltä olisi
pitänyt katketa!

Niin he alkoivat saada rohkeutta. Pelko tosin kyti alla. Esa uhkaili:

--Ja vaikka mikä tulisi, niin minä en pelkää... Vaikka tulisi vielä
isompi härkä, niin minä vain löisin, ja sitte kun se menisi pakoon,
jotta metsä vain ryskäisi.

Otto innostui siitä ja kerskasi:

--Ja minä kun ottaisin oikein ison pyssyn ja ampuisin... Vallesmannin
pyssyllä kun minä ampuisin, niin koko kylä pelkäisi...! Vai eikö
pelkäisi?

--Pelkäisi ... ja minä kun ampuisin telehvoonilla, niin se lentäisi ihan
kaupunkiin asti ... ja vielä etemmä lentäisi, uhkaili siihen Esa. Ja
näin rohkaistuina he menivät kauppiaalta ostamaan viidellä pennillä
siirappia.

       *       *       *       *       *

Matkan tukalin taival oli toki vielä jälellä. Siirappi oli ostettu. Otto
muisti äitinsä varotukset:--Elä mene Immosen hakaan! Kule siivolla,
palaa pian ja eläkä läikytä siirappia. Niitä muistellen puhelikin hän
nyt Esalle, joka lähti hänen matkaansa, viemään maitokannua ja
lainaamaan siirappia:

--Eihän mennä Immosen härkää härnäämään, kun äiti kielsi?

--Ei... Äiti käski vain viedä tämän kannun ja sitte pyytää siirappia,
myöntyi Esa. Toinen jatkoi, ollen jo kiltti lapsi:

--Ja nyt kuletaan niin hyvästi, jotta ei siirappi läiky... Äiti sanoi,
jotta ei saa kulkea niin että siirappi läikkyy tielle... Eihän läiky,
kun näin tasaisesti kuletaan? selitteli Otto ja hyviä puoliansa ikään
kuin jo niillä puolustautuen ja koettaen olla äidillensä mieliksi. Se
toikin jo mieleen rauhaa. Hän jatkoi hyvillänsä:

--Ja eikä juoda yhtään tippaa, vaikka olisi miten makeaa... Ja vaikka
miten tekisi mieli, niin ei vain juoda ennen kuin äiti antaa... Eihän?

--Ei... Vaikka olisi miten paljon, niin ei juoda... Ja vaikka äitikin
käskisi, niin ei juoda! teki Esakin rangaistusta välttääksensä
parannusta. Hän vielä lisäsi:

--Ja vaikka olisi sokeriakin vaikka ihan tuossa tiellä, niin ei syötäisi
sitäkään, vaikka olisi kuinka makeaa, mutta vietäisi vain kotiin.

--Ja sitte se kun äiti keittäisi siirappisoppaa ja panisi vielä sokeria,
niin se olisi niin imelää, jotta... Eikö olisi silloin hyvin imelää?

--Olisi... Vaikka miten imelää se olisi! kehui Esa yhä rohkeammin.

       *       *       *       *       *

Niin he saapuivat siihen paikkaan missä olivat sammakkoa tarkastelleet
ja Esa ilmotti:

--Tässähän se oli se sammakko.

Ja taas muisti Otto asiansa ja koki peitellä tapahtunutta: Hän teki
parannusta, vakuuttaen:

--Nyt jos olisi vaikka miten iso sammakko, niin ei vain ruvettaisi sitä
härnäämään... Vaikka olisi ihan Immosen härän kokoinen, niin ei
ruvettaisi... Vai ruvettaisiko?

--Ei... Ja vaikka se miten rimpuilisi jaloillansa, niin me vain
menisimme täyttä voimaa, jotta ei kukaan saisi kiini, katui Esakin. Nyt
he koettivat uskoa jo olevansa aivan syyttömiä mihinkään ja jo teki Otto
vertailuja:

--Mutta Saku ja Vesa jos olisivat, niin he härnäisivät, vaikka olisi
miten pieni sammakko... Ja vaikka olisi kuinka kiire siirapilla, niin ne
vain härnäisivät.

--Ja Viki ja Juntuskin härnäisi, jos olisi sammakko! rauhottautui Esakin
toisten paheilla. Otto siitä innostui:

--Ja Helmi ... ja ihan kaikki härnäisivät... Ja sitte menisivät vaikka
Immosen härkää härnäämään ja vaikka mihin.

--Ja vaikka sylkäsisivät kaivoon, lisäsi puhdistautuva Esa.

--Ja Vesa vielä sylkäsisi vallesmannin pyssyn piippuun ... ja lukkarin
mustepulloonkin sylkäsisi. Mutta me emme ole sylkäisseet kaivoonkaan...
Vai olemmeko?

--Emme ... emme omaan kaivoonkaan, todisti Esa ja niin puhdistautuneina
he työntyivät Oton vanhempien mökkiin.

       *       *       *       *       *

Oton onneksi oli isän ja äidin välillä ollut juuri riitaa. Mielet olivat
sen johdosta katkerat, sisut täydet. Antti Juhana imeksi piippuansa,
kumaraisena istuen. Äiti karttasi. Kummankaan sisu ei sallinut ääntä, ei
alkaa selvittelyä: ei riemastua, ei raivostua. Niin vältti Otto pahimman
ensi myrskyn. Antti Juhana vain muljautti häneen vihaisesti, kieroon,
sylkäsi uhkaavasti ruikaten ja äyhkäsi hiljaa. Otto asetti
siirappituopin varovasti pöydälle ja ilmotti pelokkaana:

--Siinä on nyt siirappi.

Arkana seisoi Esa oven suussa, hattu suun edessä, kannu kädessä. Otto
yritti käyttää asemaa hyväksensä, ehdottaen Esalle:

--Mennään nyt Esa kaivamaan sättiä ja mennään sitte ongelle!

Ja hän olikin jo livahtaa pois tuvasta, kun äiti voitti sisunsa ja
äyhkäsi:

--Vai siinä sinä jo olet...! Kakara...! Missäs ne loppurahat ovat?

Kalpeana kaivoi Otto kaksikymmentä penniä taskustansa, vei ne pelokkaana
pöydälle ja sanoi:

--Tässä... Viisi penniä meni ensin siirappiin.

Nyt sylkäsi isä entistä synkemmin ja rykäsi. Otto arvasi sen, hätäytyi
ja koki puolustautua:

--Niin ... kun se Immosen härkä ajoi!

Mitään parempaa hän ei enää ehtinyt keksiä. Hän oli nyt jo toivoton
pelastumisestansa. Antti Juhana muljautti pankon eteen ja murahti:

--Onkohan siinä tuossa luudassa kunnon patukkaa?

--Ja sehän se Vallesmannin Vesa sitte sanoi, jotta mennään katsomaan
telehvoonia, tuli jo Otolta itkun seassa. Äiti jo nousi luutaa etsimään.

Mutta silloin syöksyi tupaan Kaino Josefiina. Hän oli jo kuullut
poikansa tulosta ja riensi vastaan. Ovesta tullessansa hän jo huomasi
oven pielessä seisovan omansa, löi kämmenellänsä päälakeen ja kysyi:

--Siinäkö sinä synnin ja pahuuden hedelmä olet...! Missä ruojan teillä
sinä olet maleksinut... Ja mitä sinä tänne juokset seistä toljottamaan?

--Niin kun äiti itse käski tulla pyytämään siirappia, yritti Esa itku
kurkussa. Mutta Kaino Josefiina riipi jo luudasta vitsaa ja vannoi:

--Annan minä, pahan hengen sikiö, sinulle tästä siirappia!





End of the Project Gutenberg EBook of Pojat asialla, by Maiju Lassila

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK POJAT ASIALLA ***

***** This file should be named 14207-8.txt or 14207-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.net/1/4/2/0/14207/

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders


Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.net/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.net),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.net

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.